* * * * *
Sillä hiljaisella kadulla, jonka varrella rouva Kjeld asui, kuului joskus ohiajavain rattaiden räminää, tai jokin nuori, hilpeä ääni, joka nauroi ja jutteli niin remakasti, että se ikäänkuin keskeytti hetkiseksi hiljaisuutta. Ja etehisen viereisessä huoneessa joskus vielä juttelivat ja nauroivat Gunvorin ystävättäret…
Niin, he nauroivat ja elivät, kun taas rouva Kjeldin kamarissa oli hiljaisuus. Siellä ikäänkuin päivä alkoi laskeutua. Rouva Kjeld istui suuressa nojatuolissaan. Hän istui useimmiten yksinään. Hänellä oli tavallisesti ompelus käsissä, tai hän neuloi. Neula pisti pistoksen toisensa jälkeen, tahi kerä pyöri lakkaamatta kokospähkinän kuoressa…
Joskus kädet väsyivät. Silloin hän nousi ylös ja katsasti kukkia. Siinä ne olivat, hänen lemmikkinsä, joita hän aina oli ymmärtänyt. Ne olivat niin hiljaa ja kasvoivat rauhallisesti ja turvassa. Jokainen vuoden aika antoi omansa. Kevät, kesä ja syksy. Ja talvella nukkuivat kukkaissipulit kääreissään odotellen kevättä.
— Kun päivä vaipui ja hämärä tuli, ei lamppua heti sytytetty. Mutta nyt heräsi muistojen pimeällä hetkellä hiljainen kamari jälleen eloon. Rouva Kjeld istahti pianon ääreen ja soitti ja lauloi. Vanha klaveeri heräsi. Ja sävelet purkausivat vanhasta rinnasta, joka pian oli laulamisen unhoittava. Ja laulut, joita ei kukaan enää tuntenut, nousivat kuin pitkästä unesta ja hypähtivät esille, peloissaan ja kummastellen. Nuo kaksi ääntä, klaveerin ja vanhan rouvan, yhdistyivät kuin merkilliseksi tanssiksi; mutta tuo pari oli nyt kuihtunut, ja silkki oli haalistunut, ja ruusut olivat kelmeät:
Ah, ruusupensas tuoksuaa, on armain kesäkuu…
Ja silloin tällöin tuntui, kuin he olisivat tavoittaneet toisiaan kädestä; mutta värisevät sormet hamusivat harhaan, ja he tanssivat suurella vaivalla tanssin loppuun.
Mut' elomme on haihtuvaa ja veri seisahtuu.
Joskus tuli Gunvor sisään ja istahti kuuntelemaan kunnes äiti lopetti. Hän tunsi nuo äidin pienet laulut. Hän oli kuullut niitä niin monet vuodet. Kerran aikoinaan, hyvin kauan sitten, oli hänen äitinsä laulanut suuriakin lauluja; mutta nyt ei ollut jäljellä muuta kuin nämä hyräilevät säkeet vain — ja ne heikkonivat vuosi vuodelta.
Kun rouva Kjeld lopetti, meni Gunvor hänen luokseen ja suuteli häntä: