"Jumalani, Gunvor… minä en tohdi ajatella sitä. Etten koskaan enää näe Michaelia? Oh, kun minä sitä ajattelen, niin tuntuu kuin kuolisin, Gunvor… aivan tähän… ehkä herään sitten vanhana naisena, mikä tietää?"… Häntä puistatti kuin vilu: "Taitaa kuitenkin olla kylmä tänään, vai eikö ole? Voi tätä kesää, tätä pitkää, pitkää kesää. Oi, minä rakastin häntä niin lämpimästi! Ja rakastan vielä. Minun tulee niin suloinen olla, kun suljen silmäni ja ajattelen häntä… Oi hänen ääntänsä! Ja hänen hymyänsä, ja silmiään! Ja koko hänen olemustansa! Olisipa hän minun. Elämässä! Rikkaudessa! Tai pienen pienessä kammiossa. Oh, kultaa seinät kaikki, kun hän piti minua lähellään… Rakas Gunvor, minä olen kai surkean heikko… en sano mitään enää… Sinä olet niin vahva… Sinun täytyy olla luonani, Gunvor… Sinä et saa mennä kohta."
"Minä jään luoksesi yöksi, Tora. Äiti tietää, minne minä läksin, ja hän tuskin odottaa minua. Me voimme olla yhdessä koko päivän."
"Niin, ollaan, Gunvor. Isä ja äitikin ovat epätoivoissaan. Niin että minä olen kutakuinkin yksin."
"Mutta lupaakin sitten eräs seikka, Tora, sinun täytyy nousta ylös ja pukeutua. Niin lähdemme pitkälle kävelylle. Se virkistää sinua, sen saat uskoa."
Tora vastasi vitkastellen:
"Niin, niin. Mennään pitkälle kävelylle. Kun sinä kerran tulit, niin tahdon koettaa."
Tora nousi ylös varustautuakseen kävelylle.
Gunvor meni ikkunan luo ja avasi uutimet ja veti ylös. Päivän koko kirkkaus valahti pieneen kamariin.
Heitä huikaisi kumpaakin hillitön valo. Mutta Tora ei ollut siitä tietäkseen, hän järjesti hiuksensa ja huuhteli silmänsä kylmällä vedellä ja ihoveden pisaralla. Pian hän valmistui.
Kolkutettiin oveen. Rouva Pharo tuli sisään. Hän tervehti Gunvoria herttaisesti: "Kiitoksia siitä, että tulitte, rakas Gunvor Kjeld!" ja hän suuteli Toraa. Sitten tuli palvelijatar tuoden tarjotinta, jolla oli vähän aamiaista. Rouva Pharo kysyi: "Lähdetkös ulos, Tora? Sehän on hauskaa. Se on tosiaan Teidän ansionne, Gunvor. Mutta syö nyt ensin vähän. Syökää nyt kumpikin."