Gunvorilla olikin nälkä. Hän ei ollut syönyt paljoakaan tänään, vain pari leipäpalaa ennen matkalle lähtöään. Hän söi aika lujasti. Torakin koetti maistaa, mutta ei juuri jaksanut, vaikka Gunvor pyysi ja vaati häntä.
Tuokion päästä lähtivät ystävykset kävelylle. Oli siintävä, raikas ilma; se aukeni helmeilevänä ja hienona aina taivaan korkeuteen. Puutarha oli iso ja kaunis, hohtavine syysauringon-läikkineen. Pyöreässä lavassa keskustalla seisoivat keltaiset tulililjat, ja muurin kupeella loimusi tummanpunainen, värikäs villiviini, ja alempana puutarhassa oli kuoleva ruusuparvi.
Tora pysähtyi yhtäkkiä. Hän henki ilmaa pitkin siemauksin. Sairaloinen hymy, kuumeinen ja riutuva, ilmestyi hänen silmiinsä ja suun-soppiin. Hän kuiskasi: "Tiedätkös, mitä minä ajattelen, Gunvor?… Ajattelen, mitä Michael sanoi viikko sitten. Silloin alkoivat nämä kummalliset syyspäivät… 'Sampanjaksi korkeassa maljassa', sanoi hän niitä… Ehkä sinusta ei tunnu hyvältä, kun minä sanon sen. Mutta juuri niin hän sanoi! Oi, Gunvor, sinusta minä olen kauhean heikko. Mutta sinun täytyy antaa minun puhua hänestä… Se helpoittaa, helpoittaa. Minä kyllä pian vaikenen, sen saat nähdä."
He kävelivät puistossa vielä jonkin aikaa. "Nyt mennään maantielle", sanoi Gunvor. Ja he menivät tielle, jonka vierellä koivut hohtivat, muuttaen vanhan tien oikeaksi juhla-kujaksi. Niiden lehdet alkoivat jo harveta. Joku metsän lehvä oli veripunainen. Ja ne viittoivat, vilkuttivat, nuo tuhannet pikku lehdet. Ja ilma kiilui keveän lehvistön läpi.
Nuo kaksi nuorta naista kävelivät kauan. He eivät nyt puhelleet paljoa keskenään. Muistot kai lähenivät heitä. Entisten päivän muistot, joina he olivat täällä olleet yhdessä. Jolloin Tora iloitsi päivästä, joka parhaillaan oli, ja kuitenkin kaipasi uljas-toiveista seuraavaa päivää. Jolloin hän tuontuostakin laulaa helähytti jonkun laulun säkeitä, jonka hän täytti ilollansa. Ja laulaessa hänen sylinsä aukeni ilman valolle, ja hänen silmänsä ummistuivat ja hänen huulensa hymyilivät. Miten kaunis Tora oli silloin…
Nyt mainitsi hän, että eräs täti oli pyytänyt hänet maalle, eräs tuomarin rouva. Hän oli hyvin kiltti, tuo täti, mutta hyvänen aika! maalle? Hänkö asumaan maalle? Tora ei tiennyt syytä, mutta maalla hänen oli sietämätöntä. Hän ei voinut olla siellä. Hänen täytyi olla kaupungissa. Hän oli kyllä koettanut monta kertaa; mutta ei onnistunut. Kesällä se edes jotenkin kävisi päinsä; mutta nyt talven tullen! Istua sisällä viikot päästänsä ja katsella ulos ja nähdä, että sataa, ja sitten taas istua vielä pitempi aika ja nähdä, että sataa lunta. "O, menkäätte, mulle hauta huokaa", kuten virressä sanotaan.
"Ei!" huudahti hän hurjasti. "Minä luulen, että mieluummin matkustan Parisiin ja Rivieralle ja rakastan pojuani!… Mitä, Gunvor, eikö se sinustakin ole parasta?… Etkö luule, että se olisi melkein yhtä hauskaa."
Sitten valtasi hänet hillitön itku. Ja hän tuli samassa niin avuttomaksi.
"Tässä ei käy hyvin, Gunvor… Minä näen kaikesta, että tässä ei käy hyvin. Ei, anna minun itkeä kyllältäni; täällä ei kukaan sitä näe… Emmekö istahda vähän levähtämään… tuohon kivelle… sitten minä olen kiltti jälleen…"
He asettuivat kivelle. Gunvor kietoi kätensä Toran vyötäisille. Tora itki hetkisen, uikutti vähänväliä itkiessään… Se oli kuin suruisen lapsen itkua: