"Oi ei, en minä tarvitse Parisia enkä mitään sellaista… Kun vaan olisin hänen luonansa… vaikka maalla silloin… Oi, ehkäpä se kirje, jonka hänelle lähetin, oli sopimaton. Etkö sittenkin luule, että hän tahtoo pitää minut, Gunvor, etkö luule, että hän huolii minua?… vain hetkiseksi… niin vaikka menisikin sitten… kunhan ei vain nyt heti… ei, ei, se koskee liian kovasti… Oi Jumala, vain hetkiseksi!"
Gunvor ei tainnut sanoa mitään. Hän suri niin äärettömästi Toran tähden. Hän vain istui ja hyväili Toraa. Ja Tora nojausi Gunvoriin kuin lapsi äitiinsä.
"Jumalani, miten hyvä sinä olet minulle tänään, Gunvor", kuiskasi hän, "minä tiesin kyllä, että sinä olet hyvä, mutta tällaista en jaksanut aavistaakaan. Ajatteles, minä pyydän sinua käymään täällä, ja sinä tulet pahimpaan suruun, ja kuitenkin olet vain kiltti."
Gunvor vastasi reippaasti:
"Mitä lorua, Tora! Ymmärräthän, että tietysti tahdon niin hyvää kuin voin. Mutta onkohan se hyvä, että puhelen näin kanssasi. Sinä ehkä johdut muistelemaan niitä entisiä. Ja se on paha sinulle."
Tora sanoi innokkaasti:
"Niinhän se… mutta parempi se on kuin olla aivan yksinään surussa… oh, ei vertailtavaakaan! Kyllähän se koskee, kun puhuu siitä ajasta, mutta se helpoittaa kuitenkin. Ei, ennenkuin sinä tulit… minä olin kuollut, rakas ystävä, en kärsinyt nähdä valoa… painuin piiloon kädet kasvoilla… Mutta nyt minä jälleen elän… puhelen, itken… oi, se on toki tuhannesti parempaa…"
He istuivat siellä vielä hetkisen, mutta kankaalta alkoi käydä viima.
Siinä pohjoispuolella oli näet kangas. Sieltä henki kesäisin illan viileys. Sieltä tuli syksyisin ensimäinen kylmän henkäys. Nyt alkoi sieltä viima puhaltaa. Viima ei ollut kylmää, sillä aurinko paistoi, ja päivä oli vasta puolessa. Mutta Gunvor sai siitä tekosyyn lähtöön.
"Nyt meidän on parasta nousta, Tora. Alkaa tulla kylmä."