"Kun Henning sillä tavalla sanoi, että sinusta on kiusallista, kun mainitaan isän hairahduksista, — mitä sinä silloin vastasit?"
"No, minä vastasin: Minusta on kiusallista huomata, että hairahdukset, joihin moni on tehnyt itsensä syypääksi Kjeldiä vastaan hänen eläessään… etteivät ne erehdykset ole jo kuolleet kuolemalla, jonka ne ansaitsevat… — Niin, sen minä sanoin… suoraan… pitipä hän siitä tai ei… Minä olin ihan rauhallinen sanoessani. Minä en voinut muulla tavoin vastata… no, minähän vain olen syyllinen, jos hän ei siitä pitänyt. Ja ei hän pitänytkään, se on varma. Hän lähti piankin täältä. Hän ja rouva. Niin, Jumala tietää sen, että otin heidät vastaan parhaalla tarkoituksella. Minähän tahdoin suorastaan olla heidän mielikseen… varsinkin sinun tähtesi, Gunvor… Ei, niin ei käynyt."
Gunvor ei mennyt hotelliin koko sinä päivänä. Hän ei jaksanut. Seuraavana päivänä hän sai keskellä päivää Einarilta kirjeen, joka kuului:
"Rakas Gunvor! Kun minä en ole nähnyt sinua moneen vuorokauteen, pyydän minä sinua varmasti tulemaan hotelliin, jossa isäni asuu, kello kuuden aikaan. Minun tuskin tarvinnee sanoa sinulle, että minun isäni ja äitini ovat mitä suurimmassa määrin kummastuneet siitä välinpitämättömyydestä, jolla heitä kohtelet. Sinähän lupasit minulle olla heille niin rakastettava kuin suinkin voit. Minua surettaa, että tähän saakka olet ollut aivan vastaista. Minä toivon, että sinä tänä iltana pyydät isältä ja äidiltä anteeksi silmiinpistävää käytöstäsi.
Sinun altis Einar Henning."
Gunvor aikoi mennä ensin näyttämään äidille tätä kirjettä, mutta jätti sen tuuman. Hänen äitinsä tulisi ehkä levottomaksi: neuvoisi yhtäälle ja toisaalle… ei oikein, poloinen, tietäisi, mitä tehdä… Eikä hänkään, Gunvor, ehkä oikein tiennyt. Mutta hän ei peljännyt. Tulkoon, mitä tuli… Kunhan näkyisi vaan vähänkin hyvyyttä… Lausuisivat sanan, joka ilmaisisi, että he pitivät hänestä — oi, hän myöntelisi mielellään… Suostuisi kaikkiin mahdottomuuksiin, pieniin typeryyksiin… ei haittaisi. Mutta kunhan eivät vain olisi ahtaita, kuten ennen oli kokenut…
Mikä tietää, ehkä Einar vain oli ovela. Ehkäpä hän kirjoitti tämän ankaran kirjeen vain tyydyttääkseen isäänsä ja äitiään. Mutta oli kuitenkin heitä taivutellut…
Mutta… lopultakin: voisivatko he osoittaa pitävänsä hänestä… he, jotka eivät pitäneet? He, jotka olivat soimanneet hänen isäänsäkin…
Hän nousi korkeita hotellin portaita, ja kolkutti oveen, jonka portieri oli hänelle neuvonut. "Sisään", kuului kamarista. Hän avasi oven ja astui keskolaiseen kamariin. Vouti istui nojatuolissa. Ikkunan ääressä rouva ommellen. Einar tuli häntä vastaan ja mutisi, mitä lie mutissut: "Iltaa, Gunvor, hyvä, että tulit, istu." Ja Einar toi tuolin, Gunvor istuutui.
Vouti Henning oli koko ajan katsellut häntä ankarasti. Nyt hän sanoi verkkaan ja painolla: