Markiisitar tuli sisälle ja istahti pöydän ääreen. »Minä en voi tehdä enempää. Mitä tapahtuu, se tapahtuu», kuiskaili hän. Hän irroitti kaulaltaan taikauskonsa loitsukapineet ja pudotti ne hehkuvaan hiilipannuun. Häntä vaivasi omituinen tunne, että hän oli kiusannut Jumalaa liiallisilla rukouksilla ja että nyt piti puhutella Häntä kiertoteitse. »Sittenkin se on kokonaan toisen käsissä. Minä en enää vaadi pienintäkään vaikutusvaltaa. Mitä tapahtuu, se tapahtuu.»
Hän istui pitkän aikaa, kämmenet poskia vasten, koettaen karkottaa sydämestään kaikki ajatukset. Hänen silmänsä osuivat Pepitan kirjeeseen. Hän avasi sen koneellisesti ja alkoi lukea. Hän oli lukenut sen jo puoliväliin, ennenkuin hänen ajatuksensa kiintyivät sanojen merkitykseen: »— — mutta kaikki tämä ei ole mitään, jos johtajatar haluaa, että minä jään markiisittaren luo. Minun ei tulisi sitä Teille kertoa, mutta tuon tuostakin häijyt kamarineidot sulkevat minut huoneisiin ja varastelevat kaikenlaista, ja ehkä hänen armonsa luulee, että minä varastelen. Toivoakseni ei sentään. Toivon, että Te voitte hyvin ja ettei Teillä ole mitään ikävyyksiä sairaalassa tai muualla. Vaikken minä koskaan Teitä näe, ajattelen Teitä alati ja muistelen, mitä Te minulle olette sanonut, rakas äitini Jumalassa. Minä haluan tehdä ainoastaan, mitä Te haluatte, mutta kunpa voisitte sallia minun palata muutamiksi päiviksi luostariin, mutta ei sitten, ellette sitä halua. Minä vain olen niin paljon yksinäni ilman puhetoveria, ja se on niin kolkkoa. Joskus melkein pelkään, että olette minut unohtanut. Kunpa Teillä olisi joku silmänräpäys vapaata aikaa kirjoittaaksenne minulle pienen kirjeen tai jotakin, niin minä voisin sen säilyttää, mutta tiedänhän minä, kuinka kiirettä Teillä on…»
Doña Maria ei lukenut pitemmälle. Hän taittoi kirjeen kokoon ja pani sen syrjään. Hetkiseksi kateus täytti hänen sydämensä: hän toivoi voivansa hallita toisen sielua yhtä täydellisesti kuin tuo nunna. Kaikkein enimmin hän toivoi palaavansa tähän yksinkertaiseen rakkauteen, toivoi voivansa karistaa niskoiltaan sen ylpeyden ja turhamaisuuden kuorman, joka hänen rakkauteensa oli aina liittynyt. Tyynnyttääkseen sydämensä myrskyn hän otti hartauskirjan ja yritti kiinnittää huomionsa sen sanoihin. Mutta hetkisen perästä hän tunsi tarvetta lukea koko kirjeen, kaapaistakseen, jos mahdollista, näin suuren onnen salaisuuden.
Pepita palasi tuoden illallista palvelustytön seuraamana. Doña Maria tarkasteli häntä kirjansa yli ikäänkuin olisi tarkastellut taivaallista vierasta. Pepita liikkui varpaillaan huoneessa, kattaen pöydän ja kuiskaillen ohjeita apulaiselleen.
»Illallisenne on valmis, armollinen rouva», sanoi hän vihdoin.
»Mutta lapseni, sinähän aterioitset minun kanssani?» Limassa Pepita tavallisesti istui emäntänsä pöydässä.
»Minä luulin, että armollinen rouva on väsynyt, ja siksi söin illallisen! alhaalla.»
— Hän ei halua aterioida minun kanssani, — ajatteli markiisitar. — Hän tuntee minut ja on minut hylännyt.
»Tahtoisitteko, että lukisin teille jotakin ääneen teidän aterioidessanne, hyvä rouva?» kysyi Pepita, joka käsitti tehneensä erehdyksen.
»En, sinä saat mennä nukkumaan, jos haluat.»