»Kiitos, hyvä rouva.»
Doña Maria oli noussut ja lähestynyt pöytää. Toinen käsi tuolin selkänojalla hän virkkoi epäröiden: »Rakas lapsi, minä lähetän tänä aamuna kirjeen Limaan. Jos sinullakin on kirje, niin saat panna sen mukaan.»
»Ei, ei minulla ole», vastasi Pepita. Sitten hän lisäsi hätäisesti:
»Minä menen alakerrasta hakemaan teille uusia hiiliä.»
»Mutta, rakkaani, onhan sinulla kirje… madre Maria del Pilarille.
Etkö tahtoisi…?»
Pepita oli hääräävinään hiilipannun ääressä. »Ei, minä en lähetä sitä», sanoi hän. Hän oli tietoinen siitä, että markiisitar tätä seuraavan pitkän äänettömyyden aikana tuijotti häneen hämmästyneenä. »Minä olen muuttanut mieleni.»
»Minä tiedän, että kirje sinulta, Pepita, ilahduttaisi häntä. Se tekisi hänet hyvin onnelliseksi. Minä tiedän sen.»
Pepita punastui. Hän virkkoi ääneen: »Majatalon isäntä sanoi, että teille olisi uusia hiiliä valmiina hämärän tultua. Minä menen käskemään heitä tuomaan ne nyt tänne.» Hän vilkaisi nopeasti vanhaan rouvaan ja näki, ettei tämä ollut lakannut häneen tuijottamasta suurilla, kysyvillä silmillään. Pepita käsitti, että nämä eivät olleet sopivia puheenaiheita, mutta tuo omituinen nainen näkyi ottaneen asian niin vakavalta kannalta, että tyttö tahtoi antaa vielä yhden vastauksen: »Ei, se oli huono kirje. Se ei ollut mikään hyvä kirje.»
Doña Maria virkkoi melkein läähättäen: »Ah, rakas Pepitani, minusta se oli hyvin kaunis. Usko minua, minä tiedän. Ei, ei; miksi se olisi ollut huono kirje?» Pepita rypisti otsaansa, etsien sanaa, joka päättäisi keskustelun. »Se ei ollut… se ei ollut reipas», virkkoi hän, ja sitten hän ei enää halunnut sanoa enempää. Hän vei kirjeen pois omaan huoneeseensa ja hänen kuultiin repivän sen. Sitten hän meni vuoteeseensa ja tuijotti pimeään, yhä harmitellen, että oli haastellut siihen tapaan. Ja doña Maria istui aterioimaan kummastunein mielin.
Häneltä oli aina puuttunut rohkeutta sekä elämässä että rakkaudessa. Hän tutki sydäntänsä sielun silmillä. Hän ajatteli taikakalujaan ja rukousnauhansa helmiä, juoppouttaan… ajatteli tytärtään. Hän muisteli tätä pitkällistä suhdetta esille kaivettuine haaksirikkoutuneille keskusteluineen, kuviteltuine ylenkatseineen, sopimattamme luottamuksineen, syytöksineen laiminlyönnistä ja eristämisestä (mutta hänen oli täytynyt sinä päivänä olla hullu; hän muisti lyöneensä nyrkillään pöytään). »Mutta se ei ollut minun syyni», huudahti hän. »Ei ole minun syyni, että minä olin semmoinen. Se johtui olosuhteista. Minut oli sellaiseksi kasvatettu. Huomenna minä aloitan uuden elämän. Odotahan, niin saat nähdä, lapseni.»
Vihdoin hän korjasi pöydän ja istahti kirjoittamaan ensimmäistä kirjettään, niinkuin hän sitä nimitti, ensimmäistä kompastelevaa, oikeinkirjoitukseltaan hataraa, rohkeaa kirjettään. Hän muisti häpeissään, että hän edellisessä kirjeessään oli surkeasti tiedustellut tyttäreltään, kuinka paljon hän häntä rakasti, ja ahnaasti toistellut niitä harvoja epäröiviä hyväilysanoja, jotka doña Clara viimeksi oli hänelle suonut. Doña Maria ei voinut peruuttaa noita sivuja, mutta hän saattoi kyhätä uusia, reippaita ja jalomielisiä. Kukaan muu ei ole niitä pitänyt kompastelevina. Tämä on kuuluisa kirje LVI, jonka kirjallisuuden tutkijat tuntevat hänen »toisena korinttolaiskirjeenään» siinä esiintyvän, rakkautta koskevan ihanan kohdan vuoksi: »Niistä tuhansista ihmisistä, joita eläessämme kohtaamme, lapseni…» ja niin edespäin. Päivä alkoi jo melkein koittaa, kun hän lopetti kirjeensä. Hän avasi oven parvekkeelleen ja katseli suuria tähtirivejä, jotka kimaltelivat Andein vuorten yläpuolella. Yön kaikkina hetkinä, vaikka harvat olivat olleet kuulemassa, oli koko taivas kajahdellut näiden tähtisikermien soitosta. Sitten hän otti kynttilän, astui viereiseen huoneeseen, vilkaisi nukkuvaan Pepitaan ja siirsi kosteat hiukset tytön kasvoilta. »Minäpä tahdon nyt elää», kuiskasi hän. »Nyt tahdon alkaa uudestaan.»