Kahta päivää myöhemmin he lähtivät paluumatkalle Limaan, ja heidän kulkiessaan rotkon yli San Luis Reyn siltaa pitkin kohtasi heitä tapaturma, jonka tunnemme.
KOLMAS OSA
ESTEBAN
Eräänä aamuna tavattiin kaksospojat Santa Maria Rosa de las Rosas nimisen luostarin ovelta löytölasten vasusta. Nimet keksittiin heille, ennenkuin imettäjätär tuskin oli saapunutkaan, mutta heidän nimensä eivät olleet heille yhtä hyödylliset kuin meidän nimemme ovat useimmille meistä, sillä kukaan ei kyennyt erottamaan poikia toisistaan. Ei ollut mitään mahdollisuutta saada tietää, ketkä heidän vanhempansa olivat, mutta kun pojat varttuivat vanhemmiksi ja nähtiin, kuinka ryhdikkäitä, hiljaisia ja synkkiä he olivat, julistivat Liman juorut heidän olevan kastilialaista alkuperää ja sijoittivat heidät vuoronsa perään milloin mihinkin aateliskilvellä somistettuun ovikäytävään.
Se henkilö, joka joutui heidän lähimmäksi holhoojakseen, oli abbedissa. Äiti Maria del Pilar oli oppinut vihaamaan kaikkia miehiä, mutta hän heltyi Manuelille ja Estebanille. Myöhäisinä iltapäivinä hän usein kutsui heidät toimistoonsa, lähetti heidät hakemaan keittiöstä leivoksia ja kertoi heille Cidistä ja Judas Makkabista sekä ilveilijän kolmestakymmenestäkuudesta kommelluksesta. Hän alkoi rakastaa pienokaisia niin paljon, että monesti yllätti itsensä katselemasta heidän mustiin, murjottaviin silmiinsä, etsien niitä piirteitä, jotka heidän miehiksi vartuttuaan ilmenisivät, kaikkea sitä rumuutta, kaikkea sitä sieluttomuutta, joka teki inhottavaksi tämän hänen toimintapiiriinsä kuuluvan maailman.
Pojat kasvoivat luostarin turvissa, kunnes olivat hiukan ylittäneet sen iän, jolloin heidän läsnäolonsa alkoi saattaa vihkiytyneet sisaret hiukan hajamielisiksi. Sitten he tulivat epämääräisesti kiinnitetyiksi kaikkiin kaupungin sakaristoihin: he leikkelivät tasaisiksi kaikki luostarien pensasaidat, kiilloittivat jokaisen mahdollisen ristiinnaulitunkuvan, pyyhkivät kerran vuodessa märällä rätillä useimpien kirkollisten rakennusten sisäkatot. Kaikki Liman asukkaat tunsivat heidät hyvin. Kun pappi riensi katuja pitkin, kantaen kallista taakkaansa jonkun sairaan huoneeseen, nähtiin joko Estebanin tai Manuelin harppaavan hänen takanaan suitsutusastiaa heiluttaen.
Mutta vanhemmiksi tultuaan he eivät kuitenkaan osoittaneet mitään halua papilliseen elämään. He ryhtyivät vähitellen kirjurin ammattiin. Uudessa maailmassa oli vähän kirjapainoja, ja nuorukaiset ansaitsivat pian sievän toimeentulon kopioimalla huvinäytelmiä teattereille, balladeja rahvaalle ja ilmoituksia kauppiaille. Ennen kaikkea he olivat kuoronjohtajain kynäniekkoja ja jäljensivät lukemattomia kappaleita Moralesin ja Vittorian hengellisistä lauluista.
Kun heillä ei ollut omaisia, kun he olivat kaksoset ja naisten kasvattamat, olivat he vaiteliaita. Yhtäläisyyttään he kummallisella tavalla häpesivät. Heidän oli elettävä maailmassa, jossa se oli alituisena puheen- ja pilanaiheena. Se ei koskaan ollut heistä hauskaa, ja he kärsivät tätä ikuista leikinlaskua juron sitkeästi. Niistä vuosista alkaen, joina he ensiksi oppivat puhumaan, he keksivät itselleen salaisen kielen, joka sanastoltaan tai edes lauserakenteeltaan tuskin nojautui espanjankieleen. He turvautuivat siihen vain kahdenkesken ollessaan tai pitkin väliajoin kuiskailivat sitä hädän hetkinä muidenkin läsnäollessa.
Liman arkkipiispa oli hiukan kielitieteilijä; hän harrasteli murretutkimuksia, olipa myös laatinut varsin oivallisen taulukon vokaalien ja konsonanttien vaihteluista niiden siirtyessä latinasta espanjaan ja espanjasta intiaaniespanjaan. Hän keräili ja pani varastoon muistelmia omituisesta kansanrunoudesta hauskain vanhojen päivien ratoksi, jotka hän aikoi itselleen suoda palattuaan maatiloilleen Segovian ulkopuolelle. Kun hän siis eräänä päivänä kuuli kaksosveljesten salakieltä, leikkasi hän valmiiksi muutamia sulkakyniä ja lähetti noutamaan heidät. Nuorukaiset seisoivat noloina hänen työhuoneensa upeilla matoilla hänen yrittäessään lypsää heiltä, kuinka he nimittivät leipää ja kukkasta ja kuinka minä näen ja minä näin kuului heidän kielellään. He eivät käsittäneet, miksi tämä kokemus oli heille niin kauhea. He vuotivat sielussaan verta. Pitkä, tyrmistynyt vaitiolo seurasi jokaista arkkipiispan kysymystä, kunnes vihdoin toinen tai toinen mutisi vastauksen. Pappi luuli hetkisen, että heitä vain pelotti hänen korkea arvonsa ja hänen asuntonsa ylellisyys, mutta vihdoin hän hyvin hämillään arvasi heidän vaiteliaisuutensa johtuvan syvemmästä vastahakoisuudesta ja päästi haikein mielin heidät menemään.
Tämä kieli oli vertauskuva heidän syvällisestä samaisuudestaan toistensa kanssa, sillä niinkuin alistuminen oli riittämätön sana kuvailemaan sitä henkistä muutosta, joka tapahtui Montemayorin markiisittaressa tuona yönä Cluxambuquan majatalossa, samaten rakkaus ei vastaa näiden veljesten mykkää, sanatonta samaisuutta, josta he olivat melkein häpeissään. Mikä toveruussuhde se on, jossa vain harvoja sanoja vaihdetaan ja nekin vain pikkuseikoista: ravinnosta, vaatteista ja työhommista, jossa kaksi henkilöä tuntee omituista vastahakoisuutta edes vilkaista toisiinsa ja mykästä sopimuksesta välttävät esiintyä yhdessä kaupungilla tai menevät samalle asialle eri katuja? Ja kuitenkin kaiken tämän ohella tarvitsi toinen niin kipeästi toistaan, että se sai aikaan ihmeitä yhtä luonnollisesti kuin helteisen päivän kiristetty ilma tuottaa salamoita. Veljekset itse olivat siitä tuskin tietoiset, mutta telepatia oli kovin tavallinen ilmiö heidän elämässään, ja kun toinen oli palaamassa kotiin, oli toinen siitä aina varma, vaikka veli oli vielä usean kadunmitan päässä.