Äkkiä he havaitsivat väsyneensä kirjoitteluun. He menivät alas rannikolle ja saivat työtä laivojen purkajina ja lastaajina, häpeämättä ahertaa toistensa vieressä intiaanien parissa. He ajoivat kuormavaljakoita maakunnissa. He poimivat hedelmiä. He toimivat lauttureina. Ja aina he olivat ääneti. Heidän synkät kasvonsa saivat näistä hommista miehekkään mustalaisleiman. Heidän tukkansa oli harvoin leikattu, ja tämän tumman pensaikon alta he äkkiä vilkaisivat hämmästynein ja hiukan turvonnein silmin. Koko maailma oli etäinen, vieras ja vihamielinen, paitsi oma veli.
Mutta vihdoin lankesi tähän yhtenäisyyteen ensimmäinen varjo, ja sen varjon heitti rakkaus naiseen.
He olivat palanneet kaupunkiin ja ryhtyneet jälleen kopioimaan osia teatterihenkilöille. Eräänä iltana johtaja, joka aavisteli yleisön käyvän vähälukuiseksi, myönsi heille vapaan sisäänpääsyn. Nuorukaiset eivät pitäneet näkemästään ja kuulemastaan. Puhekin oli heille eräänlainen tärvelty vaikenemisen muoto; kuinka paljon joutavampaa sitten olikaan runous, joka on puheen pilaantunut muunnos! Kaikki nuo vihjaukset kunniasta, maineesta, lemmenliekistä, kaikki vertaukset linnuista, Akilleesta ja Ceylonin jalokivistä tuntuivat väsyttäviltä. Kirjallisuuden alalla heillä oli senlaatuista hämärää älyä, jota välähtää toisinaan koiran silmäkulmista, mutta he istuivat yhä kärsivällisesti, tuijottaen kirkkaihin kynttilöihin ja uhkeihin vaatteisiin. Huvinäytelmän väliajoilla Perichole jätti osansa, puki ylleen kaksitoista alushametta ja tanssi esiripun edessä. Estebanilla oli vielä jotakin kopioimistyötä, tai hänellä oli olevinaan, ja hän meni varhain kotiin; mutta Manuel jäi vielä. Pericholen punaiset kengät ja sukat olivat tehneet vaikutuksensa.
Veljekset olivat kuljetelleet käsikirjoituksiansa tomuisia porraskäytäviä pitkin näyttämön taakse. Siellä he olivat nähneet ärsyttävän tytön tahraisessa puserossa, parsimassa sukkiaan kuvastimen edessä, sillä välin kun ohjaaja luki ääneen hänen muistettaviaan säkeistöjä. Hän oli hetkiseksi laukaissut nuorukaisiin ihmeellisten silmiensä salamat, vaikka niiden ilmeen heti karkotti se huvittava huomio, että he olivat kaksoset. Heti hän oli raahannut heidät huoneeseen ja asettanut heidät vieretysten. Huolellisesti, huvittuneena ja säälittömän häikäilemättä hän oli tuijottanut jokaiseen neliötuumaan heidän kasvoistaan, kunnes hän vihdoin oli huudahtanut: »Tämä on nuorempi!» Se oli tapahtunut useita vuosia sitten, eikä kumpikaan veli ollut asiaa sen koommin ajatellut.
Tämän jälkeen näkyivät Manuelin tehtävät aina johdattavan hänet teatterin ohi. Myöhään yöhön hän liikuskeli puiden välissä neitosen pukuhuoneen ikkunan alla. Tämä ei ollut ensi kertaa, kun nainen oli tenhonnut Manuelin — molemmat veljet olivat omistaneet naisia ja usein, varsinkin lastaustöissä viettäminään vuosina, omistaneet niitä mutkattomasti, lehtolemmen merkeissä — mutta tämä oli ensi kerta, kun hänen mielikuvituksensa oli näin yllätetty. Hän oli menettänyt yksinkertaisten luonteiden etuoikeuden kyetä pitämään rakkautta ja nautintoa erillään. Huvitus ei enää ollut yhtä yksinkertaista kuin syöminen; rakkaus alkoi tehdä sen monimutkaiseksi. Nyt oli alkamassa tuo hullu oman itsensä menettäminen, välinpitämättömyys kaikesta muusta, paitsi lemmityn ympärillä kieppuvista runollisista ajatuksista; oli alkamassa kuumeinen sisäinen elämä, joka kokonaan kohdistui Pericholeen ja joka olisi neitosta kovin kummastuttanut ja närkästyttänyt, jos hänen olisi ollut mahdollista se arvata.
Tämä Manuel ei ollut rakastunut minkäänlaisena kirjallisuuden matkijana. Häneen ainakaan ei sopinut Ranskan katkerimman kielen vain viitisenkymmentä vuotta sitten lausuma huomautus, että useat ihmiset eivät koskaan rakastuisi, jolleivät olisi lemmestä kuulleet. Manuel luki vähän; hän oli vain kerran ollut teatterissa (jossa ennen kaikkea pidetään yllä tarua, että lempi on harrasta kiintymystä), ja perulaiset kapakkalaulut, joita hän lienee kuullut, kuvastivat, päinvastoin kuin espanjalaiset, perin vähässä määrin ihannoidun naisen romanttista palvontaa. Kun hän sanoi itselleen, että neitonen oli kaunis, rikas, tuskastuttavan nokkela ja lisäksi varakuninkaan rakastajatar, eivät mitkään näistä ominaisuuksista, jotka siirsivät tytön yhä kauemmaksi hänen ulottuviltaan, voinut hillitä hänen kummallista ja hellää kiihtymystään. Niinpä hän nojaili pimeässä puita vasten, pureskellen rystyjään ja kuunnellen sydämensä äänekästä tykytystä.
Mutta se elämä, jota Esteban vietti, oli ollut hänelle kylliksi. Hänen mielikuvituksessaan ei ollut tilaa uudelle kiintymykselle, sillä vaikkei hänen sydämensä ollut vähemmän laaja kuin Manuelin, oli se yksinkertaisempaa kudosta. Nyt hän älysi sen salaisuuden, jonka vaikutuksista ei koskaan täysin toivuta, että täydellisimmässäkin rakkaudessa toinen rakastaa vähemmän syvästi kuin toinen. Saattaa olla olemassa kaksi yhtä hyvää, yhtä lahjakasta, yhtä kaunista, mutta tuskin on koskaan kahta, jotka kumpikin rakastavat toistaan yhtä paljon. Niinpä Esteban istui heidän huoneessaan kynttilän ääressä, pureskellen rystyjään ja ihmetellen, miksi Manuel oli niin muuttunut ja miksi heidän elämänsä oli käynyt tarkoituksettomaksi.
Eräänä iltana Manuelin pysähdytti kadulla pieni poika, joka ilmoitti hänelle, että Perichole toivoi hänen heti käyvän luonaan. Manuel kääntyi suunnastaan ja meni teatteriin. Suorana, synkkänä ja persoonattomana hän astui näyttelijättären huoneeseen ja jäi odottamaan. Camilalla oli pyydettävänä Manuelilta jokin palvelus, ja vaikka hän piti joitakin alkumairitteluja tarpeellisina, niin hän tuskin keskeytti edessään pöydällä olevan vaalean tekotukan kampaamista.
»Tehän kirjoittelette kirjeitä ihmisille? Minä haluan teillä kirjoituttaa kirjeen. Tulkaahan sisälle.»
Nuorukainen astahti kaksi askelta lähemmäksi.