»Te ette koskaan käy minua pikimmältäänkään tervehtimässä, kumpikaan teistä. Siinä ette menettele espanjalaisesti» — tarkoittaen kohteliaasti. »Kumpi te olette — Manuel vai Esteban?»
»Manuel.»
»Ei sillä väliä. Molemmat olette epäystävällisiä. Kumpikaan ei koskaan käy minua katsomassa. Täällä minä istuskelen opettelemassa typeriä säkeitä, eikä kukaan tule minua katsomaan, paitsi kaupustelijat. Senkö vuoksi, että olen näyttelijätär?»
Tuo ei ollut kovin taidokasta, mutta Manuelista se oli sanomattoman monimutkaista. Hän vain tuijotti neitoseen pitkän tukkansa varjosta ja salli hänen puhua, mitä kielelle kerkesi.
»Minä aion pyytää teitä kirjoittamaan kirjeen, perin salaisen kirjeen. Mutta näenhän nyt, että te ette pidä minusta ja että kirjeen kirjoituttaminen teillä olisi samaa kuin sen lukeminen ääneen kaikissa viinituvissa. Mitä tuolla muljotuksella tarkoitatte, Manuel? Oletteko ystäväni?»
»Kyllä, señora.»
»Menkäähän nyt. Lähettäkää luokseni Esteban. Te ette edes sano: Kyllä, señora, niinkuin ystävä sen sanoisi.»
Pitkä vaitiolo. Sitten hän kohotti päätänsä.
»Oletteko vielä täällä? Joko olette ystävällinen?»
»Kyllä, señora… voitte luottaa siihen, että teen hyväksenne mitä tahansa… voitte luottaa…»