Lapsiko? Markiisitar nojautui seinää vasten. Doña Clara oli aavistanut, mitä riuduttavaa huolehtimista tämä uutinen synnyttäisi hänen äitinsä sydämessä ja oli senvuoksi tahtonut lieventää sitä mainitsemalla asiasta näin ikäänkuin ohimennen. Juoni ei onnistunut. Kuuluisa kirje XLII oli vastauksena.
Nyt oli markiisittarella vihdoin jotakin levottomuuden aihetta: hänen tyttärensä oli tulemassa äidiksi. Tämä tapaus, joka vain kiusasi doña Claraa, toi ilmi kokonaisen uuden asteikon hellyydentunteita markiisittaressa. Hänestä tuli lääkinnöllisen tiedon ja neuvomisen ahjo. Hän haravoi kaupungista käsiinsä viisaita akkoja ja valoi kirjeisiinsä kaiken, mitä uuden maailman kansa omasta puolestaan tiesi. Hän vaipui mitä inhottavimpaan taikauskoon. Hän harjoitti alentavaa tabu-järjestelmää lapsensa suojelemiseksi. Hän ei sietänyt talossaan minkäänlaista solmua. Hänen palvelijattariaan kiellettiin sitomasta tukkaansa, ja hän kätki pukuunsa naurettavia onnellisen lapsenpäästön vertauskuvia. Portaissa oli joka toinen askelma merkitty punaliidulla, ja palvelustyttö, joka vahingossa astahti tuollaiselle askelmalle, häädettiin talosta itkevänä ja parkuvana. Doña Clara oli pahanilkisen luonnon käsissä, joka pitää oikeutenaan tehdä lapsilleen mitä pelottavimpia kepposia. Oli olemassa lepytysmenetelmä, jonka monet talonpoikaisnaisten sukupolvet olivat havainneet lohdulliseksi. Näin laaja todistaja-armeija varmaan merkitsi, että asiassa oli jotakin perää. Ainakaan se ei voinut vahingoittaa, ja ehkä siitä oli hyötyä. Mutta markiisitar ei tyytynyt täyttämään ainoastaan pakanuuden menoja; hän tutki myöskin kristinopin määräyksiä. Hän nousi aamun pimeässä ja kompuroi katuja pitkin varhaisimpiin messuihin. Hän syleili hysteerisesti alttarin pienoja, yrittäen riuhtaista räikeänvärisiltä kuvapatsailta merkin, ainoastaan merkin, hymyn häivän, vahaisen pään salavihkaisen nyökkäyksen. Kävisikö kaikki hyvin? Lempeä, lempeä neitsyt-äiti, kävisikö kaikki hyvin?
Toisinaan tällaisten päiväkauden kestäneiden vimmattujen vetoamisten ja loitsujen jälkeen suhahti hänen sielussaan kapinan viima. Luonto on kuuro. Jumala on välinpitämätön. Ihmisen vallassa ei ole muuttaa mitään lain säädöksistä. Sitten hän usein pysähtyi johonkin kadunkulmaan epätoivon huumassa, nojaten seinää vasten ja ikävöiden pois maailmasta, jossa ei ollut mitään kaiken läpäisevää suunnitelmaa. Mutta pian tyrskähti hänen olemuksensa syvyydestä jälleen usko suureen Ehkä-mahdollisuuteen, ja hän juoksemalla juoksi kotiin uudistaakseen kynttilät tyttärensä vuoteen yläpuolella.
* * * * *
Vihdoin tuli hetki, jolloin oli suoritettava tällaisia tapauksia odottavien perulaisten perheiden suurin uskonnollinen juhlameno: hän lähti toivioretkelle Santa Maria de Cluxambuquan pyhätölle. Jos hartaus laisinkaan tehosi, niin ainakin piti tulla apua käynnistä tällä suurella pyhätöllä. Paikka oli ollut pyhä kolmen eri uskonnon aikoina: Jo ennen inkalaista sivistystä olivat mielipuolisuuteen asti innoittuneet ihmisolennot syleilleet noita kallioita ja suomineet itseään ruoskilla taivuttaakseen taivaat myötämielisiksi. Tänne tuotiin markiisitar kantotuolissaan San Reyn sillan yli; tie kohosi sieltä kukkuloille leveävöisten naisten kaupunkia kohti, sitä tyyntä, hidasliikkeistä ja hitaasti hymyilevää kaupunkia, jossa ilma on kristallinkirkasta ja viileää kuin sen monia suihkukaivoja juottavat lähteet. Se oli kellojen kaupunki, joiden vienot ja heleät äänet olivat soinnutetut mitä herttaisimmin riitelemään keskenään. Jos Cluxambuquan kaupungissa sattui jotakin pettymystä, niin surun vaimensi ja ikäänkuin sulatti itseensä Andes-vuorien välitön läheisyys ja sen sivukatuja hivelevä ilma, jossa värähteli tyynen riemun tuntu. Tuskin oli markiisitar etäältä nähnyt tämän kaupungin valkoiset muurit, jotka kohosivat korkeimpien huippujen polvekkeilla, kun hänen sormensa lakkasivat vierittelemästä rukousnauhan helmiä ja hänen säikähdyksen sanelemat ahkerat rukouksensa tyrehtyivät hänen huulilleen.
Hän ei edes poikennut majataloon, vaan jättäen Pepitan järjestämään heille asuntoa jatkoi matkaansa kirkkoon ja polvistui siellä pitkäksi aikaa, lyöden hiljaa käsiään yhteen. Hän kuunteli uutta alistumisen aaltoa, joka kohosi hänen sydämestään. Kenties hän ajan mittaan oppisi niin, että sallisi sekä tyttärensä että jumaliensa hoitaa omia asioitaan. Häntä ei kiusannut vanhojen vanutäytteisissä puvuissa liikkuvien naisten kuiskailu, jotka myivät kynttilöitä ja juttelivat rahasta aamusta iltaan. Hän ei sallinut itseään häiritä liehakoivan lukkarinkaan, joka yritti kerätä veroa sitä tai tätä tarkoitusta varten ja närkästyneenä pakotti hänet muuttamaan paikkaa, koska muka lattiassa oli joku tiili korjattava. Sitten hän meni ulos päivänpaisteeseen, istahtaen suihkukaivon askelmille. Hän katseli, kuinka invalidijono verkalleen kierteli puutarhassa. Hän näki kolmen haukan lentää suhahtelevan taivaalla. Lapset, jotka olivat leikkineet kaivolla, tuijottivat häneen hetkisen ja lähtivät säikähtyneinä pois, mutta muuan laama (pitkäkaulainen naaras, jolla oli lempeät, matalat silmät ja liian raskas turkisviitta ja joka somasti tepsutti loppumattomia portaita pitkin alas) tuli hänen luokseen, tarjoten halaistun samettinenänsä silitettäväksi. Laama tuntee harrasta mielenkiintoa sitä ympäröiviin ihmisolentoihin, on kernaasti kuuluvinaan heidän joukkoonsa ja pistää päänsä esille heidän keskustellessaan ikäänkuin juuri tahtoisi korottaa äänensä ja lausua jonkin pienen hyödyllisen huomautuksen. Pian ympäröitsi doña Mariaa suuri joukko sen sisaria, jotka näkyivät juuri olevan kysymäisillään, miksi hän niin oli taputtanut käsiään ja mitä hänen harsonsa maksoi kyynärältä.
Doña Maria oli järjestänyt niin, että erityinen lähetti heti toisi tänne kaikki Espanjasta saapuvat kirjeet. Hän oli matkustanut hitaasti Limasta, ja juuri nyt, hänen istuessaan tässä nelikulmaisessa pihassa, riensi eräs hänen maatilansa nuorukaisia paikalle ja toi hänen käteensä ison pergamenttikäärön, jonka sidenauhassa riippui muutamia lakan möhkäleitä. Verkalleen hän avasi käärön. Punnituin stoalaisin elein hän luki ensiksi sydämellisen ja leikkisän kirjelapun vävyttään ja sitten tyttärensä kirjeen. Se oli täynnä haavoittavia huomautuksia, jokseenkin loistavasti sanottuina, ehkä vain tavoitellen taituruutta herättääkseen tuskaa sirolla tavalla. Jokainen sen lauseista kulki markiisittaren silmien läpi hänen sydämeensä, vaipuen sinne, sitten kun se ensin oli kääritty ymmärtämyksen ja anteeksiannon puuvillaan. Vihdoin hän nousi, karkotti lempeästi ystävälliset laamat ja palasi kasvot vakavina pyhättöön.
* * * * *
Doña Marian viettäessä myöhäistä iltapäivää kirkossa ja pihassa oli Pepita jätetty järjestämään heille asuntoa. Hän näytti kantajille, mihin oli laskettava isot pajuvasut, ja ryhtyi kaivamaan niistä esille alttaria, hiilipannua, vuodeverhoja ja doña Claran muotokuvia. Hän meni alas keittiöön antamaan kokille ohjeita eräänlaisen rokan valmistamisessa, joka oli markiisittaren pääravintona. Sitten hän palasi huoneisiin odottamaan. Hän päätti kyhätä kirjeen abbedissalle. Hän piteli pitkän aikaa sulkakynää, tuijottaen etäisyyteen huulten vapistessa. Hän näki madre Maria del Pilarin niin punaiset ja hangatut kasvot ja ihmeelliset mustat silmät. Hän kuuli abbedissan äänen, kun hän ilta-aterian lopussa (orpojen istuessa silmät alasluotuina ja kädet ristissä) puhui päivän tapausten johdosta tai kynttilän valossa seisoi potilaitten vuoteiden keskellä ja ilmoitti miettimisaiheen yötä varten. Mutta kaikkein selvimmin Pepita muisti äkilliset odottamattomat keskustelut abbedissan kanssa, joka — tohtimatta odottaa, kunnes tyttö tulisi vanhemmaksi — oli haastellut hänelle hänen virkansa velvollisuuksista. Hän oli puhunut Pepitalle kuin vertaiselleen. Sellainen puhe on hämmentävää ja ihmeellistä älykkäälle lapselle, ja madre Maria del Pilar oli siinä unohtanut kohtuuden rajat. Hän oli laajentanut Pepitan näköalaa kauemmaksi kuin oli sopusoinnussa hänen ikävuosiensa kanssa selitellessään, kuinka hänen tuli tuntea ja toimia. Ja hän oli harkitsemattomasti kohdistanut Pepitaan koko persoonallisuutensa tenhon, niinkuin Jupiter oli huumannut Semelen. Pepitaa säikähdytti oman kykenemättömyyden tunto; hän salasi sen ja itki. Ja sitten abbedissa oli heittänyt lapsen tämän pitkän yksinäisyyden kuriin, jossa Pepita ponnisteli, yrittäen olla uskomatta, että hänet oli hylätty. Ja nyt Pepita tästä kummallisten vuorien ympäröimästä kummallisesta majatalosta, jossa maaston korkeus teki pään keveäksi, ikävöi rakkaaseen seuraan, hänen elämänsä ainoaan todellisuuteen.
Hän kirjoitti kirjeen, joka oli täynnä mustetahroja ja sisällöltään katkonainen. Sitten hän meni alakertaan tiedustelemaan lisää puuhiiliä ja maistamaan rokkaa.