Tässä vanha nainen todellakin putosi tuoliltaan, ja Pepita nosti hänet ylös ja talutti takaisin sänkyyn. Perichole käveli kotiin kovin hämillään ja istui pitkän aikaa katsellen silmiään peilistä, kämmenet painettuina poskia vasten.

Mutta se henkilö, joka enimmiten oli markiisittaren vaikeiden hetkien todistajana, oli hänen pieni kumppaninsa Pepita. Tyttönen oli orpo, jonka oli kasvattanut Liman omituinen hengetär, abbedissa Maria del Pilar. Ainoa tilaisuus, missä nämä kaksi Perun suurta naista (jollaisiksi he historian näkökannalta myöhemmin ilmenivät) tapasivat henkilökohtaisesti toisensa, sattui sinä päivänä, jona doña Maria kävi Santa Maria Rosa de las Rosas-luostarin johtajattaren puheilla kysymässä, voisiko hän sen orpokodista lainata jonkun viehkeän tytön seuralaisekseen. Abbedissa tuijotti tiukasti tähän eriskummaiseen vanhaan naiseen. Maailman viisaimmatkaan ihmiset eivät ole täydellisesti viisaita, ja äiti Maria del Pilar, joka kykeni arvaamaan ihmissydämen aivoitukset kaikkien turhuuden ja uhman naamioiden läpi, oli aina kieltäytynyt antamasta ketään Montemayorin markiisittarelle. Hän teki monia kysymyksiä ja pysähtyi sitten miettimään. Hän halusi antaa Pepitalle palatsissa elämisen maailmallista kokemusta. Hän halusi myöskin taivuttaa tuon vanhan naisen suopeaksi omille harrastuksilleen. Ja hänet täytti synkkä suuttumus, sillä hän tiesi katselevansa erästä Perun rikkainta ja sokeinta naista.

Abbedissa oli niitä henkilöitä, jotka ovat sallineet elämänsä riutua pois, koska ovat innoittuneet johonkin aatteeseen joitakin vuosisatoja aikaisemmin kuin se oli määrätty esiintymään sivistyshistoriassa. Hän työntäysi aikansa itsepintaisuutta vastaan pyrkiessään kohottamaan jonkin verran naisten arvoa. Puoliyön vaiheilla, kun hän oli laskenut luostarin tilit, hän näki useinkin sairaalloisia näkyjä aikakaudesta, jona naiset voisivat järjestäytyä suojelemaan naisia — turvaamaan matkustelevia naisia, palvelevia naisia, vanhoja ja sairaita naisia, niitä naisia, jotka hän oli tavannut Potosin kaivoksissa tai verkakauppiaiden työhuoneissa, tyttöjä, joita hän oli sateisina öinä keräillyt porttikäytävistä. Mutta aina oli hänen seuraavana aamuna täytynyt todeta se tosiasia, että Perun naiset, jopa hänen omat nunnansakin, kävivät elämänsä läpi kaksin miettein: ensiksikin, että kaikki onnettomuudet, jotka saattoivat heitä kohdata, johtuivat yksinomaan siitä, etteivät he olleet kyllin viehättäviä kiinnittääkseen jotakuta miestä elättäjäkseen, ja toiseksi, että kaikki maailman kurjuus otettiin vastaan, kunhan saatiin mieheltä hyväilyjä. Hän ei ollut koskaan tuntenut muuta maata kuin Liman ympäristöt ja otaksui, että sikäläinen turmelus oli yleinen koko ihmiskunnalle.

Vilkaistessamme taaksepäin omalta vuosisadallamme tajuamme, kuinka ehdottoman mieletön hänen toivomuksensa oli. Kaksikymmentäkään hänenlaistaan naista ei olisi kyennyt tekemään mitään vaikutusta siihen aikakauteen. Kuitenkin hän jatkoi uutterasti urakkaansa. Hän muistutti sadun pääskystä, joka kerran vuosituhannessa kuljetti vehnänjyvän toivoen rakentavansa kuuhun kohoavan vuoren. Sellaisia henkilöitä kasvaa joka aikakaudella; he raahaavat itsepintaisesti vehnänjyviään, ja sivullisten iva ja irvistely heitä jossakin määrin ilahduttaakin. »Kuinka eriskummaisesti he pukeutuvat!» huudahdamme. »Kuinka eriskummaisesti he pukeutuvat!»

Hänen vaatimattoman näköiset punaiset kasvonsa kuvastivat suurta ystävällisyyttä, sitäkin suurempaa ihanteellisuutta ja vieläkin enemmän johtajantuntoa. Kaikki hänen työnsä, hänen monet sairaalansa, hänen orpokotinsa, hänen luostarinsa ja hänen äkilliset pelastusmatkansa vaativat rahaa. Kukaan ei vilpittömämmin ihaillut puhdasta hyvyyttä, mutta hänen oli täytynyt kokea uhraavansa ihmisrakkauttaan, melkeinpä ihanteellisuuttaan ovelalle taktikoinnille, sillä niin kamalat olivat hänen ponnistuksensa saada avustusta kirkollisilta päämiehiltään. Liman arkkipiispa, jonka myöhemmin joudumme tuntemaan miellyttävämmässä yhteydessä, vihasi häntä, niinkuin hän itse sanoi, »vatinilaisella vihalla» ja piti hänen vierailujensa loppumista ikäänkuin kuoleman korvauksena.

Myöhemmin tämä nainen ei ollut tuntenut ainoastaan vanhuuden kylmäävää henkäystä poskillaan, vaan vakavammankin varoituksen. Kauhun väristys puistatti häntä, ei hänen itsensä, vaan hänen työnsä vuoksi. Kukapa Perussa pitäisi arvossa asioita, joita hän oli pitänyt arvossa? Ja nousten eräänä päivänä aamunsarastuksessa hän oli nopeasti käväissyt sairaalassaan, luostarissaan ja orpokodissaan, etsiskellen sielua, jonka voisi kasvattaa työnsä jatkajaksi. Hän riensi tyhjien kasvojen luota toisten tyhjien kasvojen luo, silloin tällöin pysähtyen, pikemminkin toivosta kuin vakaumuksesta. Pihassa hän sattui tapaamaan joukon liinavaatteita peseviä tyttöjä, ja hänen silmänsä osuivat heti erääseen kaksitoistavuotiaaseen, joka johti toisia altaan ääressä ja samalla kertoili näille dramaattista intoa hehkuen vähemmän uskottavia ihmeitä Liman pyhän Rosan elämästä. Niinpä päättyi etsintä Pepitaan. Suuruuteen kasvattaminen on kyllin vaikeaa aina, mutta luostarin herkässä ja kateellisessa ilmapiirissä se oli suoritettava eriskummaisia kiertoteitä käyttäen. Pepita määrättiin talouden epämieluisimpiin tehtäviin, mutta hän oppi ymmärtämään sen hallinnon kaikki puolet. Hän seurasi abbedissaa tämän retkillä, vaikkapa vain matkaeväiksi varattujen munien ja kasviksien vartijana. Ja kaikkialla avautui yllättäen hetkiä, joina johtajatar äkkiä ilmestyi haastelemaan hänelle laajalti, ei ainoastaan uskonnollisista kokemuksista, vaan myöskin siitä, kuinka oli hallittava naisia, kuinka järjestettävä osastoja tarttuvia tauteja poteville ja kuinka kerjättävä rahaa. Askelmana tässä kasvatuksessa suuruuteen oli se, että Pepita eräänä päivänä saapui täyttämään doña Marian seuranaisen eriskummaisia ja järjettömiäkin velvollisuuksia.

Kahtena ensimmäisenä vuonna hän kävi vain silloin tällöin iltapäivin, mutta lopuksi hän saapui taloon asumaan. Häntä ei ollut koskaan opetettu tavoittamaan onnellisuutta, eivätkä tämän uuden aseman epämukavuudet, ettemme sanoisi kauhut, näyttäneet nelitoistavuotiaasta tytöstä ylenmääräisiltä. Hän ei aavistanut, että abbedissa täälläkin ikäänkuin leijaili talon yllä, pitäen koettelemuksia arvossa, mutta samalla tarkaten, ettei kuorma kävisi karkaisevan koulutuksen asemesta vahingolliseksi.

Muutamat Pepitan koettelemuksista olivat ruumiillista laatua. Niinpä talon palvelijat käyttivät hyväkseen doña Marian pahoinvointia: he avasivat palatsin makuusuojat sukulaisilleen ja varastivat julkeasti. Pepitan täytyi yksinään pitää puoliaan heitä vastaan, ja häntä vainottiin pienillä kiusoilla ja räikeällä pilanteolla. Hänen sielunsakin oli ahdingossa. Hänen seuratessaan doña Mariaa tämän käydessä asioillaan kaupungilla valtasi vanhan naisen usein halu poiketa johonkin kirkkoon, sillä mitä hän oli uskonnostaan uskona menettänyt, sen hän oli korvannut taikuuden uskolla. »Jäähän tänne päivänpaisteeseen, rakas lapseni; minä en viivy kauan», oli doña Marialla tapana sanoa. Sitten hän unohtui haltioituneeseen tilaan alttarin ääreen ja lähti pois toisesta ovesta. Äiti Maria del Pilar oli kasvattanut Pepitan melkein sairaalloisen tottelevaiseksi, ja kun hän monen tunnin kuluttua rohkeni astua kirkkoon ja totesi, ettei hänen emäntänsä enää ollut siellä, palasi hän kadunkulmaan ja odotteli, kunnes varjot vähitellen lankesivat aukeaman yli. Täten odotellessaan julkisella paikalla hän kärsi kaikkia pienen tytön itsetunnon tuskia. Hänellä oli vielä orpokodin erikoinen puku (jonka vähäinen huomaavaisuus doña Marian taholta olisi voinut muuttaa), ja hän oli näkevinään miesten tuijottavan ja kuiskailevan hänelle — mikä ei aina ollutkaan pelkkää harhakuvittelua. Eikä hänen sydämensä kärsinyt vähemmin, sillä joinakin päivinä doña Maria saattoi havaita hänet ja jutella hänen kanssaan sydämellisesti ja leikillisesti, esiintyä muutaman tunnin niin erinomaisen tunteellisena ja herkkänä kuin kirjeissään konsaan, sitten seuraavana aamuna jälleen vetäytyäkseen kuoreensa ja muuttuakseen, joskaan ei koskaan tylyksi, niin ainakin sieluttomaksi ja paatuneeksi. Sarastava toivo ja hellyys, jota Pepitalla oli niin suuri tarve ilmaista, haavoittuivat silloin. Hän liikkui varpaillaan palatsissa, äänettömänä, hämillään, pitäen kiinni vain velvollisuudestaan ja pysyen sydämessään uskollisena »äidilleen Herrassa», abbedissa Maria del Pilarille, joka oli hänet sinne lähettänyt.

* * * * *

Vihdoin sattui tapaus, jolla oli melkoinen vaikutus sekä markiisittaren että hänen seuratyttönsä elämään; »Rakas äiti», kirjoitti kreivitär, »ilma on ollut mitä rasittavin, ja kukkivat hedelmä- ja yrttitarhat tekevät olon vain tukalammaksi. Minä voisin sietää kukkia, kunhan ne olisivat tuoksuttomia. Sallihan minun siis kirjoittaa sinulle tavallista lyhemmin. Jos Vicente palaa ennen postin lähtöä, täyttää hän mielihyvin lehden ja kertoo sinulle niitä väsyttäviä yksityiskohtia minusta, jotka näkyvät tuottavan sinulle niin paljon iloa. Minä en matkastakaan Grignaniin Provenceen, niinkuin olin toivonut tänä syksynä tekeväni, sillä lapseni syntyy lokakuun alussa.»