Mahdotonta oli, että laulujen tarkoitus oli jäänyt keltään teatterissa tajuamatta. Camila ei voinut muuta kuin otaksua, että markiisitar eräänlaisesta kummallisesta jalomielisyydestä ilvehti hänen kanssaan eikä muka ollut mitään huomannut. Neitosella oli melkein kyyneleet silmissä. »Mutta olettehan te kyllin hyvä suomaan anteeksi, señora, — tarkoitan teidän armonne. Minä en tiennyt. Minä en tiennyt, kuinka hyvä te olette. Señora, sallikaa minun suudella kättänne.»

Doña Maria ojensi kummastuneena kätensä. Häntä ei ollut pitkään aikaan puhuteltu näin kunnioittavasti. Eivät hänen naapurinsa, hänen tavaranhankkijansa, hänen palkollisensa — sillä Pepitakin pelkäsi häntä — eikä edes hänen tyttärensä ollut koskaan häntä tuolla tavalla lähestynyt. Se herätti hänessä uuden mielentilan — sellaisen, jota kaiketi täytyi nimittää liikatunteelliseksi. Hän kävi puheliaaksi:

»Närkästynyt, närkästynytkö teihin, kaunis… lahjakas lapseni? Kuka minä olen… typerä vanha vaimo, jota ei rakasteta, jotta minun sopisi teihin suuttua? Minusta tuntui, tyttäreni, että ikäänkuin — kuinka runoilija sanookaan? — olin pilven läpi salavihkaa kuuntelemassa enkelien laulua. Teidän äänenne keksi yhä uusia ihmeitä Moretossamme. Kun te lausuitte:

¿Don Juan, si mi amor estimas,
Y la fe segura es necia?
Enojarte mis temores
Es no querarme discreta.
¿Tan seguros…

[Don Juan, jos pidät lempeäni arvossa,
etkö voi siihen luottaa?
Älä pane pelkoani pahaksesi,
Älä vaadi minua käyttäytymään varomattomasti.
Niin turvallisinako…?]

ja niin edespäin, oli se totta! Ja millaisen eleen te teittekään Ensimmäisen Päivän lopussa. Teitte sen kädellänne, kas noin. Sellaisen eleen kuin Neitsyt teki lausuessaan enkeli Gabrielille: Kuinka on mahdollista, että minä saisin lapsen? Ei, ei, te alatte tuntea närkästystä minua kohtaan, sillä minä aion kertoa teille eleestä, jota muistanette jonakin päivänä käyttää. Niin, se soveltuisi hyvin siihen kohtaukseen, jossa te annatte anteeksi don Juanillenne, don Juan de Laralle. Kenties minun pitäisi kertoa teille, että eräänä päivänä näin tyttäreni tekevän sen. Minun tyttäreni on hyvin kaunis… jokaisen mielestä. Tunsitte… tunsitteko minun doña Clarani, señora?»

»Hänen armonsa kunnioitti minua usein käymällä teatterissani. Minä tunsin kreivittären ulkonäöltä hyvin.»

»Älkää olko tuolla lailla toisella polvellanne, lapseni. — Pepita, käske Jenariton heti tuoda tälle neidille sokerileivoksia. — Ajatelkaas, että me eräänä päivänä jouduimme riitaan, en muista mistä. Oh, ei siinä ole mitään ihmeellistä; kaikki me äidit silloin tällöin… Kah, ettekö voisi tulla vähän lähemmäksi? Teidän ei tarvitse uskoa kaupungin juoruja, että hän oli minua kohtaan häijy. Te olette suuri, kaunissieluinen nainen, ja kykenette näissä asioissa näkemään kauemmaksi kuin ihmiset ylimalkaan. — Teidän kanssanne on hauska jutella. Mikä komea tukka teillä on! Kuinka komea todella! — Hänellä ei ollut lämmintä, herkkää luonnetta, sen tiedän. Mutta voi, lapseni, hän on niin äärettömän älykäs ja tenhoava. Kaikki mahdolliset väärinkäsitykset meidän välillämme ovat päivänselvästi minun syyni; eikö ole ihmeellistä, että hän on niin nopea antamaan minulle anteeksi? Sinä päivänä sattui muuan noita pikkutapauksia. Kumpikin pikaistuimme, puhuimme vihaisesti ja menimme pois huoneisiimme. Sitten kumpikin palasi saadakseen anteeksi. Lopuksi ainoastaan yksi ovi erotti meidät, ja sitä me kiskoimme kumpikin puolellemme. Mutta vihdoin hän… otti minun… kasvoni… näin, kahteen valkoiseen kätöseensä. Katsokaas, näin!»

Markiisitar melkein putosi tuoliltaan, kun hän nojasi eteenpäin riemunkyynelten valuessa kasvoilla ja teki tuon autuaan eleen — oikeastaan myytillisen eleen, sillä tapaus oli vain palautuva muisto unesta.

»Olen iloinen, että olette täällä», jatkoi hän, »sillä nyt olette kuullut minun omilta huuliltani, ettei hän ole minulle häijy, niinkuin jotkut ihmiset väittävät. Kuulkaahan, señora, syy oli minun! Katsokaa minua, katsokaa minua. Jostakin erehdyksestä minä olen tullut niin kauniin tytön äidiksi. Minä olen tukala. Minä koettelen toisten kärsivällisyyttä. Te ja hän olette suuria naisia. Ei, älkää keskeyttäkö minua: te olette harvinaisia naisia, ja minä olen ainoastaan hermostunut… hupsu… tyhmä akka. Sallikaa minun suudella jalkojanne. Minä olen mahdoton.»