Camila oli aikonut olla häikäilemätön ja, jos mahdollista, hävytön, mutta nyt hänet vanhan rouvan arvokkuus ensi kertaa ällistytti. Tämä kauppiaan tytär saattoi ajoittain käyttäytyä ylväästi kuin Montemayorit konsaan, ja humalassa hän esiintyi loistavasti kuin Hekabe. Camilan mielestä nuo puoliksi suljetut silmät merkitsivät kiusaantunutta arvovaltaa, ja hän aloitti melkein arasti:
»Minä tulen, señora, saadakseni varmuuden siitä, että te ette suinkaan ole voinut käsittää väärin mitään sanoistani sinä iltana, kun teidän armonne kunnioitti minua käymällä teatterissani.»
»Käsittänyt väärin? Käsittänytkö väärin?» toisteli markiisitar.
»Teidän armonne olisi saattanut ymmärtää väärin ja luulla, että sanani olivat tarkoitetut loukkaukseksi teidän armoanne kohtaan.»
»Minuako kohtaan?»
»Eihän teidän armonne ole vihainen nöyrälle palvelijattarelleen? Kyllähän teidän armonne tietää, että näyttelijäparka minun asemassani voi joutua menemään pitemmälle kuin aikoo… että on perin vaikea… että kaikki…»
»Kuinka minä voisin olla loukkaantunut, señora? En voi muistaa muuta kuin että teidän esityksenne oli kaunista. Te olette suuri taiteilijatar. Teidän tulisi tuntea itsenne onnelliseksi, onnelliseksi. Nenäliinani, Pepita…»
Markiisitar lausui nämä sanat hyvin nopeasti ja heikosti, mutta Perichole joutui ymmälle. Pistävä häpeäntunne täytti hänet. Hän karahti tulipunaiseksi. Vihdoin hän kykeni höpisemään:
»Oli jotakin näytösten välisissä lauluissa, mistä pelkäsin teidän armonne…»
»Niin, niin. Nyt minä muistan. Minä lähdin aikaisin pois. Pepita, mehän lähdimme aikaisin? Mutta, señora, olettehan niin ystävällinen, että suotte anteeksi varhaisen lähtöni, niin, lähtöni ihan keskellä teidän ihmeellisen kaunista esitystänne. En muista, miksi lähdimme. Pepita… oh, jokin pahoinvointi…»