»Jumalan haltuun!»
Manuel astui portaita alas ja pysähtyi pitkäksi aikaa puiden keskelle, seisoen mitään ajattelematta, edes liikahtamatta.
Esteban tiesi, että hänen veljensä alati haaveili Pericholesta, mutta ei laisinkaan aavistanut Manuelin käyvän hänen luonaan. Seuraavien kahden kuukauden aikana saapui pieni poika tuon tuostakin kiireesti hänen luokseen, kysyen, oliko hän Manuel vai Esteban ja kuultuaan, että hän oli vain Esteban, poika lisäsi, että Manuelia tarvittiin teatterissa. Esteban otaksui, että oli puheena jokin kopioimistyö, ja oli siis täysin valmistumaton vierailuun, jonka he eräänä iltana saivat ottaa vastaan huoneessaan.
Oli melkein keskiyö. Esteban oli mennyt vuoteeseen ja tirkisteli huopapeitteensä alta kynttilää, jonka ääressä hänen veljensä työskenteli. Kuului heikko naputus ovelle, ja Manuel avasi sen päästääkseen sisälle tiiviisti hunnutetun, hengästyneen ja hermostuneen naisen. Tämä työnsi syrjään hunnun kasvoiltaan ja sanoi kiireisesti:
»Nopeasti mustetta ja paperia! Te olette Manuel, eikö niin? Teidän täytyy heti kirjoittaa minulle kirje.»
Hetkiseksi hänen katseensa osui kahteen kirkkaaseen silmään, jotka tirkistivät häneen vuoteen syrjästä. Hän jupisi: »Hm… teidän pitää antaa minulle anteeksi. Minä tiedän, että on myöhäinen hetki. Mutta tämä oli välttämätöntä… Minun täytyi tulla.» Sitten hän, kääntyen Manueliin päin, kuiskasi hänen korvaansa: »Kirjoittakaa näin: Minä, Perichole, en ole tottunut kohtauspaikalla odottamaan. Joko sen kirjoititte? Sinä olet vain moukka, mutta onpa parempia matadoreja kuin sinä täällä Limassakin. Minä olen puoliksi kastilialainen, eikä maailmassa ole ketään minua parempaa näyttelijätärtä. Sinä et saa tilaisuutta — joko se on paperilla? — minua odotuttaa, moukka, ja minä nauran viimeiseksi, sillä näyttelijätärkään ei tule niin pian vanhaksi kuin härkätaistelija.»
Varjossa oli kuva veljenkäden yli kumartuneesta ja korvaan kuiskailevasta Camilasta Estebanille täydellinen todistus siitä, että näiden välillä oli syntynyt hellä sopusointu, jollaista hän ei koskaan tuntisi. Hän itse tuntui kutistuvan kokoon, ikäänkuin haihtuvan ilmaan äärettömän hentona, kenenkään ikinä kaipaamatta. Hän vilkaisi vielä kerran lemmen tauluun, kaikkeen sen paratiisin ihanuuteen, josta hän oli suljettu pois, ja käänsi kasvonsa seinään.
Camila sieppasi kirjelapun, heti kun se oli valmis, heitti kolikon pöydälle, ja lähti huoneesta mustien röyhelöiden vielä kerran hulmahtaessa, tulipunaisten helmien välähtäessä ja kiihtyneesti kuiskaillen. Manuel palasi ovelta kynttilöineen. Hän istuutui kumaraan kädet korvilla, kyynärpäät polvien varassa. Hän jumaloi tuota naista ja jupisi itsekseen yhä uudestaan, että hän jumaloi Camilaa, kehittäen sanoistaan eräänlaisen loitsun, joka hämmensi ajatukset.
Hän purki sydämensä täydellisesti ja alkoi hyräillä jotakin renkutusta ja tämä sielullinen tyhjyys salli hänen havaita Estebanin mielentilan. Hän oli kuulevinaan äänen varjosta, joka sanoi: »Lähde häntä seuraamaan, Manuel! Älä jää tänne! Sinä tulet onnelliseksi. Maailmassa on tilaa meille kaikille.» Sitten tämä tajunta tuli vielä valtavammaksi, ja sielunsa silmillä hän oli näkevinään Estebanin matkustavan kauaksi ja lähtiessään sanovan monet kerrat hyvästi. Hänen mielensä valtasi pelko; tässä valossa hän näki, että kaikki muut kiintymykset olivat varjoja tai kuumehoureita, yksinpä äiti Maria del Pilar, jopa Pericholekin. Hän ei voinut käsittää, miksi Estebanin kurjuus esiintyisi niin vaativaisena vaihtoehtona hänen ja Pericholen välillä, mutta hän käsitti Estebanin kurjuuden sellaisenaan. Ja äkkiä hän uhrasi sille kaikki, mikäli voidaan sanoa, että koskaan uhraamme mitään paitsi sellaista, minkä tiedämme olevan saavuttamatonta tai mistä jokin salainen vaisto meille kuiskaa, että sen omistaminen tuottaisi ikävyyksiä tai murhetta.
Tosin ei ollut mitään, mihin Esteban saattoi perustaa valituksensa. Se ei ollut mustasukkaisuutta, sillä heidän aikaisemmissa asioissaan ei koskaan ollut tapahtunut kummallekaan heistä, että heidän harras uskollisuutensa toisilleen olisi vähentynyt. Asian laita oli vain niin, että toisen sydämessä oli tilaa hienosäikeiselle kiintymykselle, mutta ei toisen. Manuel ei sitä voinut täysin ymmärtää, ja saamme nähdä, että häntä vaivasi hämärä tunne aiheettomasta syytöksestä. Mutta hän käsitti hyvin, että Esteban kärsi. Kiihtymyksessään hän hapuili jonkinlaista keinoa pidättääkseen tämän veljen, joka näkyi luisuvan etäisyyteen. Ja kerta kaikkiaan hän poisti Pericholen sydämestään yhdellä ainoalla epäröimättömällä tahdonvoiman ponnistuksella.