Hän sammutti kynttilän ja laskeutui vuoteelleen. Hän lausui ääneen kuin itsekseen vihotellen: »Niin, tuo oli viimeinen kirje, jonka sille naiselle kirjoitan. Menköön hän etsimään itselleen parittajan jostakin muualta. Jos hän joskus tulee tänne tai lähettää minua noutamaan, niin sano se hänelle. Sano suoraan ja selvästi. Olkoon tämä viimeinen kerta, kun olin hänen kanssaan tekemisissä», ja sitten hän alkoi lukea ääneen iltarukoustaan. Mutta hän oli tuskin ehtinyt sanoihin »a sagitta volante in die», kun hän huomasi Estebanin nousseen ja sytyttävän kynttilää.
»Mitä nyt?» kysyi hän.
»Minä menen kävelylle», vastasi Esteban synkästi, kiinnittäessään vyötään. Hetkistä myöhemmin hän puhkesi puhumaan ikäänkuin vihastuneena: »Sinun ei tarvitse sanoa… minun tähteni, mitä vastikään sanoit. Minä en välitä, kirjoitteletko hänelle kirjeitä vai et. Sinun ei tarvitse minun tähteni muuttaa mieltäsi. Minulla ei sen asian kanssa ole mitään tekemistä.»
»Mene nukkumaan, hupsu! Jumal'avita, sinähän olet hupsu, Esteban! Mistä sait päähäsi, että minä sen sanoin sinun tähtesi? Etkö sinä usko minun sitä tarkoittavan, kun sanon, että välini hänen kanssaan ovat lopussa? Luuletko, että haluan edelleenkin töherrellä hänen likaisia kirjeitään tuolla lailla maksua vastaan?»
»Kaikki on hyvin. Sinä rakastat häntä, eikä sinun tarvitse minun tähteni muuttaa mieltäsi.»
»Rakastan häntä? Sinä olet hullu, Esteban. Kuinka minä voisin häntä rakastaa? Mitä mahdollisuuksia minulla olisi? Luuletko, että hän kirjoituttaisi minulla noita kirjeitä, jos olisi mitään mahdollisuutta? Luuletko, että hän tuolla tavoin heittäisi kolikon pöydälle joka kerta?… Sinä olet hullu, Esteban, siinä kaikki.»
Seurasi pitkä vaitiolo. Esteban ei halunnut mennä vuoteeseen. Hän istui kynttilän ääressä keskellä huonetta naputellen kädellään pöydän syrjään.
»Mene nukkumaan, sinä hupsu!» huusi Manuel, kohottautuen kyynärpäilleen peitteen alla. Hän puhui heidän salakielellään, ja uusi tuska hänen sydämessään antoi hänen raivonteeskentelylleen suuremman todellisuuskaiun. »Ei minua mikään vaivaa.»
»Enkä mene. Minä lähden kävelylle», vastasi Esteban ottaen takkinsa.
»Sinä et voi lähteä kävelylle. Kello on kaksi. Ja siellä sataa. Sinä et voi tuolla tavoin mennä tuntikausiksi kuljeskelemaan. Kuulehan, Esteban, minä vannon sinulle, että kaikesta siitä ei ole mitään jäljellä. Minä en rakasta häntä. Minä vain yhteen aikaan rakastin.»