»Jumalan pojan nimessä! Minä tunnen voivani paremmin, Esteban. Noiden kääreiden täytyy sittenkin olla hyviä. Saatpa nähdä, että huomenna olen pystyssä ja liikkeellä. Sinä et ole nukkunut moneen vuorokauteen. Minä, näetkös, en tahdo tuottaa sinulle enempää vaivaa, Esteban.»
»Ei siinä mitään vaivaa ole, sinä hupsu.»
»Sinun ei sovi ottaa vastusteluani vakavasti, kun yritän estää sinua panemasta niitä riepuja, Esteban.» Pitkä vaitiolo. Vihdoin Esteban virkkoi tuskin kuuluvasti:
»Minä luulen… etkö luule, että olisi oiva tuuma lähettää noutamaan Perichole? Hän voisi tulla sinua katsomaan muutamaksi minuutiksi. Minä tarkoitan…»
»Hänkö? Vieläkö sinä häntä ajattelet? Minä en haluaisi häntä tänne millään ehdolla. En.»
Mutta Esteban ei ollut vieläkään tyytyväinen. Hän kaivoi esille joitakuita muita lauseita olemuksensa syvyydestä:
»Manuel, sinusta tuntuu vieläkin, eikö totta, että minä tulin sinun ja Pericholen väliin, etkä sinä muistane minun sanoneen sinulle, ettei minua mikään vaivannut? Minä vannon sinulle, että olisin ollut iloinen, jos olisit lähtenyt pois hänen kanssaan tai mitä vain.»
»Miksi sinä tuon otat esille, Esteban? Minä vannon sinulle Jumalan omassa nimessä, etten sitä milloinkaan ajattele. Hän ei ole minulle mitään. Milloin sinä sen asian unohdat, Esteban? Minä vakuutan sinulle olevani iloinen, että asiat ovat niinkuin ne ovat. Kuulehan, minun täytyy suuttua sinulle, kun sinä sitä yhä jankutat.»
»Manuel, en minä olisi siitä enää puhunut, mutta kun sinä suutut minulle niistä kääreistä… niin, niin suutut minulle siitä muustakin. Ja sinä juttelet siitä ja sinä…»
»No, enhän minä ole vastuussa sanoistani. Koipiparkaani pakottaa silloin, näetkös.»