Senjälkeen Esteban kieltäytyi tulemasta lähelle tätä rakennusta. Hän lähti pitkille kävelyille, mutta samoili sitten takaisin ja seisoskeli ohikulkeviin tuijottaen parin kadunmitan päässä talosta, jossa veli makasi. Majatalon isäntä, kun hänen ei onnistunut tehdä nuorukaiseen mitään vaikutusta, ja kun hän muisti, että pojat olivat kasvatetut Santa Maria Rosa de las Rosasin luostarissa, lähetti noutamaan abbedissan. Koruttomasti ja järkevästi abbedissa määräsi kaikki, mitä oli tehtävä. Lopuksi hän meni kadunkulmaan Estebania puhuttelemaan. Nuorukainen odotti hänen lähestymistään kaipauksen ja epätoivon sekaisin katsein. Mutta kun abbedissa pysähtyi hänen luokseen, kääntyi hän sivulle ja katsoi poispäin.
»Minä tahtoisin, että tulisit minua auttamaan. Etkö tule sisälle veljeäsi katsomaan? Etkö tule sisälle minua auttamaan?»
»En.»
»Etkö tahdo minua auttaa!» Pitkä vaitiolo. Hänen seisoessaan siinä kaikessa avuttomuudessaan välähti hänen mielessään tapaus monien vuosien takaa: kaksosveljekset, silloin noin viisitoistavuotiaat, istuivat hänen polviensa ääressä, ja hän kertoi heille ristiinnaulitsemisen historiaa. Poikien suuret, vakavat silmät tähystivät hänen huuliaan. Äkkiä oli Manuel huudahtanut: »Jos Esteban ja minä olisimme olleet siellä, niin olisimme sen estäneet!»
»No, ellet tahdo minua auttaakaan, niin sanotko minulle, kumpi sinä olet?»
»Manuel», vastasi Esteban.
»Manuel, etkö tahdo tulla minun kanssani sinne istumaan edes lyhyeksi tuokioksi?»
Pitkän vaitiolon jälkeen kuului vastaukseksi: »En.»
»Mutta, Manuel, rakas Manuel, etkö muista, kuinka te lapsina teitte niin paljon minun hyväkseni? Kävitte kernaasti pienillä asioilla kaupungilla. Kun olin sairas, lähetitte keittäjättären tuomaan minulle liemeni.» (Joku toinen nainen olisi sanonut: »Etkö muista, kuinka paljon tein teidän hyväksenne?»)
»Kyllä.»