»Minäkin, Manuel, olen menettänyt. Minäkin… kerran. Me tiedämme, että Jumala on ottanut heidät omaan huomaansa…» Mutta se ei ollenkaan tehonnut. Esteban kääntyi hämillään ja käveli pois hänen luotaan. Päästyään parinkymmenen askeleen päähän nuorukainen pysähtyi ja tuijotti eräälle sivukadulle kuin koira, joka haluaa juosta tiehensä, mutta ei tahtoisi suututtaa isäntäänsä, joka huutelee sitä takaisin.
Muuta ei häntä saatu puhumaan. Kun kaamea saattue kulki kaupungin läpi mustine päähineineen ja naamioineen, kynttilöineen kirkkaassa päivänvalossa, kalloineen ja pelottavine psalmeineen, seurasi Esteban sitä samansuuntaisia katuja pitkin, vilkuillen siihen etäältä kuin villi.
Kaikissa Liman asukkaissa herätti veljesten ero huomiota. Talonemännät kuiskailivat toisilleen myötätuntoisesti levittäessään mattojaan parvekkeilta. Miehet vihjaisivat viinituvissa tapahtumaan, pudistivat päätänsä ja polttelivat hetkisen äänettöminä. Sisämaasta saapuneet matkustajat kertoivat nähneensä Estebanin harhailemassa hiilinä hehkuvin silmin jokien kuivuneissa uomissa tai vanhan rodun suurien raunioiden välissä. Muuan laamapaimen kertoi tavanneensa hänet kukkulalla nukuksissa tai huumaantuneena, kasteesta märkänä tähtitaivaan alla. Jotkut kalastajat yllättivät hänet uimassa etäällä rannasta.
Ajoittain hän hankki itselleen työtä paimenena tai kuorma-ajurina, mutta muutaman kuukauden perästä hän taas katosi ja samoili maakunnasta toiseen. Aina hän kuitenkin palasi Limaan. Eräänä päivänä hän ilmestyi Pericholen pukuhuoneen ovelle; näytti siltä kuin hän olisi aikonut puhua, hän tuijotti vakavasti näyttelijättäreen ja meni tiehensä. Kerran taas muuan sisarista tuli juosten äiti Maria del Pilarin toimistoon, kertoen, että Esteban (jota maailma nimitti Manueliksi) seisoskeli luostarin ovella. Abbedissa riensi kadulle. Hän oli kuukausimääriä aprikoinut, millä keinoin voitaisiin suostutella tämä puoliksi järjiltään järkkynyt poika jälleen elämään heidän keskuudessaan. Hän otti niin vakavan ja tyynen sävyn kuin voi ja ilmestyi katuovelle kuiskaten: »Ystäväni», ja katsoi häneen. Nuorukainen katsoi takaisin samanlaisin kaipauksen ja epäluulon ilmein kuin kerran aikaisemmin ja seisoi vavisten. Taaskin kuiskasi abbedissa: »Ystäväni», ja astahti lähemmäksi. Äkkiä Esteban kääntyi, lähti juoksemaan ja hävisi.
Äiti Maria del Pilar ryntäsi kompastellen takaisin työpöytänsä ääreen, lankesi polvilleen ja huudahti vihaisesti: »Minä olen rukoillut viisautta, mutta Sinä et ole sitä minulle antanut. Sinä et ole suvainnut osoittaa minulle pienintäkään armoa. Minä olen pelkkä lattioiden kahnaaja…» Mutta sen sovitusrangaistuksen aikana, jonka hän itselleen määräsi tästä julkeudesta, juolahti hänen mieleensä lähettää kutsumaan kapteeni Alvarado. Kolmea viikkoa myöhemmin hänellä oli tämän kanssa kymmenen minuutin keskustelu. Ja seuraavana päivänä kapteeni lähti matkalle Cuzcoon, jossa Estebanin sanottiin jäljentelevän joitakin käsikirjoituksia yliopistolle.
Näinä vuosina eleli Perussa tämä omituinen ja ylevä mies, kapteeni Alvarado, maailmanmatkaaja. Kaikki maailman säät olivat hänet tummentaneet ja ahavoittaneet. Hän seisoi torilla hajasäärin kuin keinuvalla laivankannella. Hänen silmänsä olivat kummalliset; oudosti ne tähystivät lyhyelle matkalle, ollen liian tottuneet erottamaan tähtisikermän kahden pilven välistä ja niemekkeen ääriviivat sadeilmalla. Hänen vaiteliaisuuteensa olivat hänen matkansa riittävä selitys muiden mielestä, mutta Montemayorin markiisittarella oli asiasta muuta vihiä: »Kapteeni Alvarado tuo mieskohtaisesti sinulle tämän kirjeen», kirjoitti hän tyttärelleen. »Esittele hänet joillekuille maantieteilijöistänne, aarteeni, vaikka se voikin saattaa heidät hiukan hämille, sillä hän on vilpittömyyden timantti. He eivät koskaan saa tavata ketään niin laajalti matkustanutta. Eilen illalla hän kuvaili minulle muutamia matkojaan. Ajatteles, että hän on tunkenut laivansa keulan vesiruohojen sulkeman meren läpi, säikähdyttänyt liikkeelle parven lentokaloja kuin heinäsirkkoja kesäkuussa ja purjehtinut jääsaarien välitse. Oh, hän on ollut Kiinassa ja noussut Afrikan virtoja pitkin sisämaahan. Mutta hän ei ole pelkkä seikkailija eikä näy ylpeilevän uusien seutujen löytämisestä; eikä hän ole pelkkä kauppiaskaan. Eräänä päivänä utelin häneltä tiukasti, miksi hän vietti tuollaista elämää, mutta hän vältti kysymykseni. Kuulin pesijättäreltäni tarinan, jonka luulen olevan oikean syyn hänen vaelluksiinsa: Lapseni, hänellä oli lapsi; tyttäreni, hänellä oli tytär. Tyttö oli juuri kyllin vanha keittääkseen pyhäaterian ja ommellakseen hänelle hiukan. Niinä päivinä hän purjehti vain Meksikon ja Perun välillä, ja satoja kertoja tyttönen huiskutti hänelle hyvästit tai tulotervehdyksen. Emme voi mitenkään tietää, oliko tyttö kauniimpi tai älykkäämpi kuin tuhannet muut tytöt, jotka hänen lähellään elivät. Mutta hän oli kapteenin oma. Otaksun sinusta näyttävän arvottomalta, että vahva tammi miehekseen harhailee maailmassa kuin sokea mies tyhjässä talossa, vain siksi, että tyttötyllerö on sieltä riistetty pois. Ei, ei, sinä et voi tätä ymmärtää, jumaloitu sydänkäpyseni, mutta minä ymmärrän ja kalpenen. Eilen illalla hän istui luonani ja haasteli siitä tytöstä. Hän nojasi poskensa kättään vasten, katseli tuleen ja sanoi: 'Joskus minusta tuntuu kuin hän olisi kaukana matkalla ja että saan nähdä hänet jälleen. Minusta tuntuu kuin hän olisi Englannissa.' Sinä ehkä naurat minulle, mutta luulen, että hän kiertelee pallonpuoliskoja kuluttaakseen aikansa hamaan vanhuudenikäänsä asti.»
Veljekset olivat aina tunteneet suurta kunnioitusta kapteeni Alvaradoa kohtaan. He olivat lyhyen ajan olleet hänellä työssä, ja näiden kolmen vaiteliaisuus oli kutoutunut vähäiseksi järjenjyväseksi kerskuvassa itsepuolustelun ja kaunopuheisen lörpöttelyn maailmassa. Kun tämä suuri matkustaja siis saapui hämärään kansankeittiöön, jossa Esteban aterioitsi, veti nuorukainen tuolinsa kauemmaksi varjoon, mutta etäältä hän oli iloinen. Kapteeni ei ollut tuntevinaan tai edes näkevinään häntä, ennen kuin oli lopettanut ateriansa. Esteban oli jo kauan sitten lopettanut syöntinsä, mutta kun hän ei tahtonut itseään puhuteltavan, odotteli hän, että kapteeni lähtisi tiehensä. Vihdoin tämä astui hänen luokseen ja sanoi:
»Sinä olet Esteban tai Manuel. Te autoitte minua kerran jossakin lastinpurkamisessa. Minä olen kapteeni Alvarado.»
»Niin», virkkoi Esteban.
»Kuinka sinä voit?»