»Mutta, kukkaseni, helmeni, mikä sinua vaivasi puhuessasi vangille?»
Tällöin Pericholen tapana oli heittäytyä kasvoilleen, käsivarret pöydällä, hiusvoiteiden joukkoon, purskahtaen haikeaan itkuun. Vain täydellisyys kelpaisi, vain täydellisyys. Mutta sitä hän ei ollut koskaan saavuttanut.
Sitten setä Pio, aloittaen hiljaisella äänellä, saattoi jutella tuntikauden, eritellen näytelmää, syventyen kaiken maailman hienoihin vivahduksiin äänessä, eleissä ja tempossa; ja monesti he jäivät sinne aamunkoittoon asti esittäen toisilleen Calderónin ylväitä lauseita.
Keitä nämä kaksi pyrkivät miellyttämään? Ei Liman yleisöä. Se oli jo kauan sitten tyydytetty. Mutta me tulemme maailmasta, jossa olemme tutustuneet uskomattomiin etevyyden mittakaavoihin, muistelemme hämärästi ihanuuksia, joita emme sittemmin ole tavoittaneet, ja palaamme siihen maailmaan. Setä Pio ja Camila Perichole kiusasivat itseään ponnistelemalla luomaan Perussa teattereita jonkin taivaan malliin, johon Calderón oli heidän edellään mennyt. Sitä yleisöä, jolle mestariteokset ovat aiotut, ei ole tämän maan päällä.
Ajan mittaan Camila menetti jotakin tästä hartaasta kiintymyksestään taiteeseen. Silloin tällöin teki jokin ylenkatseen puuska näyttelijän ammattia kohtaan hänet huolimattomaksi. Se johtui siitä vähäpätöisestä merkityksestä, joka espanjalaisessa klassillisessa draamassa yleensä suotiin naisosille. Siihen aikaan, jolloin Englannin, Ranskan ja vähän myöhemmin Venetsian hovien ympärille kerääntyneet näytelmäkirjoittajat rikastuttivat naisten osia harkitulla älykkyydellä, suloudella, intohimolla ja hysteerisillä kohtauksilla, tuijottivat Espanjan dramaturgit sankareihinsa ja kunniakysymysten ristiriidoissa riutuviin herrasmiehiin, jotka sitten ehkä viime hetkellä palasivat vaivaisina syntisinä ristin juurelle. Monet vuodet setä Pio teki voitavansa keksiäkseen keinoja innostuttaa Pericholea osiin, jotka tulivat hänen esitettävikseen. Kerran hän sai tilaisuuden ilmoittaa Camilalle, että eräs Vico de Barreran pojantytär oli saapunut Peruun. Setä Pio oli kauan sitten puhunut Camilalle kunnioituksestaan suuria runoilijoita kohtaan, eikä näyttelijätär koskaan yrittänytkään kieltää, että nämä olivat kuninkaitten yläpuolella eivätkä pyhimyksiäkään alemmalla tasolla. Niinpä he molemmat hyvin innostuneina valitsivatkin erään tämän mestarin kappaleista esitettäväkseen pojantyttären edessä. He harjoittelivat runoelmaa satakunta kertaa, milloin tuntien suurta keksinnön riemua, milloin alakuloisina.
Näytäntöiltoina Camilan tirkistäessä esiripun poimujen lomitse sai setä Pio osoittaa hänelle pienen, keski-ikäisen, aineellisten huolien ja ison perheen riuduttaman naisen; mutta Camilasta tuntui, että hän nyt katseli maailman ehointa kauneutta ja suurinta arvokkuutta. Odotellessaan säkeitä, jotka laulettiin ennen hänen astumistaan näyttämölle, hän pysytteli setä Pion likellä kunnioittavan ääneti, sydämen jyskyessä rajusti. Näytäntöjen väliajoilla hän vetäytyi varastohuoneen tomuiseen kolkkaan, josta kukaan ei häntä löytäisi, ja istui tuijottaen sen nurkkiin.
Esityksen päätyttyä setä Pio saattoi Vico de Barreran pojantyttären Camilan huoneeseen. Tämä seisoi seinällä riippuvien vaatteiden seassa, itkien onnesta ja häveliäisyydestä. Vihdoin hän heittäytyi polvilleen, suudellen vanhan naisen käsiä, ja tämä puolestaan suuteli hänen käsiään, ja kuulijakunnan palattua koteihinsa nukkumaan jäi vieras kertoilemaan Camilalle pieniä perheessä säilyneitä tietoja Vicon työstä ja elintavoista.
Setä Pio oli riemuissaan, kun seurueeseen liittyi uusi näyttelijätär, sillä uuden kyvyn näkeminen vieressään ei koskaan ollut kannustamatta Pericholea. Setä Piosta, joka seisoi kuulijakunnan takana hytkähdellen riemusta ja veitikkamaisuudesta, näytti Pericholen ruumis muuttuneen alabasterilampuksi, johon oli sytytetty voimakas valo. Turvautumatta minkäänlaisiin juoniin tai valepontevuuteen hän ryhtyi syrjäyttämään uutta tulokasta. Jos oli esitettävänä huvinäytelmä, kävi hän mitä sukkelimman älykkääksi, ja jos (kuten oli useimmiten laita) näyteltiin draamaa, jossa loihdittiin esille loukattuja naisia ja leppymättömän vihan tunteita, niin näyttämö ihan hehkui hänen liikutuksestaan. Hänen persoonallisuutensa kävi niin sähköiseksi, että hänen vain laskiessaan kätensä näyttelijätoverin kädelle myötätunnon väristys kiiti kuulijakunnan läpi. Mutta tällaiset etevyyden näytteet tulivat yhä harvinaisemmiksi. Hänen tekniikkansa varmistuessa aitous kävi vähemmän tarpeelliseksi. Silloinkin, kun hän oli hajamielinen, eivät kuulijat huomanneet eroa, ja ainoastaan setä Pio oli murheissaan.
Camilalla oli hyvin kauniit kasvot tai pikemmin kauniit vain silloin, kun ne eivät olleet lepotilassa. Tässä tapauksessa huomasi hämmästyksekseen, että nenä oli pitkä ja kapea, suu väsynyt ja hiukan lapsekas, silmät levottomat — jokseenkin pinnistetty maalaistyttö, tuotu laulukahviloista ja kykenemätön luomaan sopusointua taiteensa vaatimusten, mielitekojensa, unelmiensa ja jokapäiväisen kiireellisen työnsä välille. Kaikki nämä olivat kukin oma maailmansa, ja niiden välinen kamppailu olisi pian vienyt ruumiiltaan vähemmän sitkeän tylsämielisyyteen tai vähäpätöisyyteen. Olemme nähneet, että Perichole osiinsa tyytymättömänäkin varsin hyvin tiesi, mitä riemua sisältyi näyttelemiseen, ja lämmitteli tuon tuostakin siinä liekissä. Mutta lemmenliekki viehätti häntä useimmin, vaikkei suuremmalla onnenvarmuudella, kunnes itse Jupiter lähetti hänelle muutamia helmiä.
* * * * *