Don Andrés de Ribera, Perun varakuningas, oli jäännös iloisesta miehestä, jonka olivat murtaneet mässäily, rakastelu, ylhäisyys ja kymmenvuotinen »maanpako». Nuorukaisena hän oli seurannut lähetystöjä Versaillesiin ja Roomaan; hän oli taistellut Itävallan sodissa ja käynyt Jerusalemissa. Hän oli tavattoman isokokoisen ja varakkaan naisen lapseton leski; hän oli hiukan keräillyt erilaisia rahoja, pannut varastoon viinejä, suosinut näyttelijättäriä, saanut ritarimerkkejä ja koonnut karttoja. Pöydän riemut olivat hänelle tuottaneet luuvalon, vuodekomeron nautinnot taipumuksen kouristuksiin, ja grande-arvo oli tehnyt hänet niin äärettömän ja lapsellisen ylpeäksi, että hän harvoin kuunteli, mitä hänelle sanottiin, ja haasteli alati itsekseen, katsellen kattoon. »Maanpakolaisuus» oli tuottanut hänelle ääretöntä ikävää, niin ääretöntä, että se tuntui tuskalta — siinä ikävässä hän aamulla heräsi, siinä hän vietti päivänsä, ja öisin se väijyi vuoteen ääressä hänen nukkuessaankin.
Camila vietti vuosiaan teatterielämän alituisessa kovassa työssä, jota höystivät jotkin epäsiistit lemmenseikkailut, kunnes tämä olympolainen henkilö (sillä kasvoiltaan ja ryhdiltään varakuningas olisi kelvannut esittämään jumalien ja sankarien osia näyttämöllä) äkkiä vei hänet mitä herkullisimmille keskiyön illallisille palatsiin. Vastoin kaikkia näyttämön ja valtion perinnäistapoja Camila rakasti vanhahkoa ihailijaansa ja arveli saavuttavansa pysyvän onnen. Don Andrés opetti monia asioita Pericholen hilpeälle, kiihkeälle sielulle. Niinpä Camila oppi häneltä hiukan ranskaa ja sai hyviä neuvoja siisteydessä ja sirossa esiintymistavassa. Setä Pio oli hänelle opettanut, kuinka ylhäiset naiset käyttäytyivät suurissa tilaisuuksissa; don Andrés opetti, kuinka he osaavat kauniisti levätä. Setä Pio ja Calderón olivat opettaneet hänelle kaunista espanjankieltä; don Andrés rikastutti hänen puhettaan herttaisen jaarittelun sutkauksilla.
Setä Pio kävi levottomaksi, kun Camila sai kutsun palatsiin. Hän olisi paljoa mieluummin suonut holhokkinsa jatkavan pieniä koruttomia lemmensuhteitaan teatterin sivuhuoneissa. Mutta kun hän havaitsi Camilan taiteen siitä hyötyvän, oli hän varsin tyytyväinen. Hänen tapansa oli istua katsomon perällä, pyörien istuimellaan pelkästä riemusta ja mielihyvästä katsellessaan Pericholea, kun tämä vihjaili yleisölle, että hän seurusteli siinä suuressa maailmassa, josta näytelmänkirjoittajat puhuivat. Camila osasi nyt pidellä viinilasia tai lausua jäähyväiset uudella tavalla ja astua ovesta sisälle toisin kuin ennen. Kaikki muu oli setä Piosta yhdentekevää. Mikä saattoi olla, kysyi hän mielessään, ihastuttavampaa kuin nähdä kauniin naisen oikealla tavalla tulkitsevan espanjalaista mestariteosta — tarjoavan katselijoille sellaista esitystä, jossa kaikki oli tarkasti havaittu ja sanojen pelkät välitkin toivat ilmi elämän ja tekstin selityksiä, kun lisänä oli ihana äänensointu, moitteeton ryhti, melkoinen ulkonainen sulo ja vastustamaton tenho? »Olemme melkein valmiit viemään tämän ihmeolennon Espanjaan», mutisi hän usein itsekseen. Esitysten jälkeen oli hänen tapanaan mennä Camilan pukuhuoneeseen ja sanoa: »Oikein hyvin!» Mutta ennenkuin hän jätti hyvästi, ehti hän myös kysyä, mistä ihmeestä Camila oli oppinut tuon teeskennellyn tavan lausua sanan Excelencia (teidän ylhäisyytenne).
Jonkin ajan perästä varakuningas kysyi Pericholelta, huvittaisiko häntä, että kutsuttaisiin joitakuita hienoja ja arvokkaita vieraita heidän keskiöisiin illallisiinsa, ja haluaisiko hän tavata arkkipiispan. Camila riemastui. Arkkipiispa riemastui myös. Heidän ensimmäisen tapaamisensa edellä hän lähetti näyttelijättärelle pelikortin kokoisen smaragdikellukan.
Limassa oli jotakin laajaan sinipunervaan satiiniviittaan käärittyä, mistä pisti esille iso vesitautinen pää ja kaksi lihavaa heleänväristä kättä; se oli kaupungin arkkipiispa. Paksujen lihakääröjen välistä pisti esille kaksi mustaa silmää, jotka kuvastivat epämukavuutta, ystävällisyyttä ja älykkyyttä. Valpas ja kiihkeä sielu oli vangittuna tähän ihramöhkäleeseen. Mutta kun hän ei koskaan kieltänyt itseltään fasaania tai hanhea tai jokapäiväistä pulloriviään roomalaisia viinejä, oli hän oma katkera vanginvartijansa. Hän rakasti tuomiokirkkoaan, rakasti velvollisuuksiaan ja oli hyvin hurskas. Joinakin päivinä hän katseli surumielin laajaa ruhoaan, mutta katumuksen kivistys oli vähemmän vihlova kuin paastoamisen tuska, ja pian hän jälleen mietiskeli, mitä salaisia sanomia eräänlainen pihvi lähettikään jollekin sitä seuraavalle salaatille. Ja rangaistakseen itseään hän vietti mallikelpoista elämää jokaisessa muussa suhteessa.
Hän oli lukenut muinaisuuden koko kirjallisuuden ja unohtanut sen kokonaan, paitsi yleistä tenhon ja pettymyksen tuoksua. Hän oli tuntenut kirkkoisät ja kirkolliskokoukset ja unohtanut kaiken lukemansa, paitsi eräänlaista häilyvää vaikutelmaa uskonriidoista, jotka eivät olleet mitenkään Perun oloihin sovellettavia. Hän oli lukenut kaikki Italian ja Ranskan kevytmieliset mestariteokset ja luki niitä joka vuosi uudestaan. Kivitaudinkaan kidutuksessa — joka onneksi lieveni, kun hän joi vettä Cluxambuquan pyhän Marian lähteestä — hän ei voinut löytää mitään virkistävämpää kuin Brantomen ja jumalaisen Aretinon kaskut.
Hän tiesi, että melkein kaikki Perun papit olivat lurjuksia. Vain hänen herkullisen epikurolainen kasvatuksensa esti hänet siinä suhteessa ryhtymästä mihinkään toimiin. Hänen oli toisteltava itselleen mielilauseitaan: että vääryys ja onnettomuus ovat maailmassa vakinaisia; että edistysoppi on harhaluulo; että köyhät, jotka eivät ole koskaan maistaneet onnea, eivät kykenekään tuntemaan kurjuutta. Yhtä vähän kuin yleensä varakkaat hän osasi uskoa, että köyhät (katsokaa niiden asuntoja, katsokaa niiden vaatteita!) saattoivat todella kärsiä. Kaikkien sivistyneiden tavalla hän uskoi, että ainoastaan laajalti lukeneiden voitiin sanoa olevan tietoisesti onnettomia. Eräässä tapauksessa, kun hänelle oli mainittu hiippakunnassa vallitsevista väärinkäytöksistä, hän oli vähällä ryhtyä asian johdosta joihinkin toimenpiteisiin. Hän oli juuri kuullut Perussa olevan tulemassa säännöksi, että papit vaativat kaksi mittaa jauhoja melko hyvästä synninpäästöstä ja viisi mittaa oikein tehokkaasta. Hän vapisi suuttumuksesta, karjui kirjurilleen ja käski hänen tuoda kirjoitustarpeet, selittäen aikovansa sanella oikein jyrisevän nuhdesaarnan hiippakuntansa paimenille. Mutta tolposta oli muste loppunut, mustetta ei ollut viereisessäkään huoneessa, mitään mustetta ei löydetty koko palatsista. Tällainen asiaintila hänen taloudessaan järkytti kunnon miestä niin, että hän sairastui tästä kaksinkertaisesta kiukusta ja ymmärsi vast'edes varoa suuttumista.
Arkkipiispan liittäminen illallisseurueeseen osoittautui niin onnelliseksi ajatukseksi, että don Andrés alkoi miettiä uusia nimiä. Hän oli tullut yhä enemmän riippuvaiseksi setä Piosta, mutta odotti, kunnes Camila omasta aloitteestaan ehdotti, että myös hänen holhoojansa kutsuttaisiin mukaan. Ja aikoinaan setä Pio toi sinne vanhan merenkyntäjän, kapteeni Alvaradon.
Tavallisesti oli yhdessäoloa kestänyt jo useita tunteja, ennenkuin Camila teatteriesitystensä jälkeen ehti liittyä seuraan. Hän saapui kellon käydessä yhtä, säteilevänä, jalokivillä koristettuna ja kovin väsyneenä. Nuo neljä miestä ottivat hänet vastaan kuin suuren kuningattaren. Tunnin ajan hän johti keskustelua, mutta nojautui sitten vähitellen yhä enemmän don Andrésin olkapäätä vasten ja seurasi puhelua, joka liiteli humorististen miesten välillä. Kaiken yötä he juttelivat, salaa lohdutellen alati Espanjaan kaipaavia sydämiään ja vakuutellen itselleen, että tällainen seuranpito oli ylvään espanjalaisen sielun mukaista. He puhuivat hengistä ja aaveiden näkemisestä, maapallosta, ennenkuin ihminen ilmestyi sen pinnalle, siitä mahdollisuudesta, että kiertotähdet törmäisivät toisiaan vastaan; he pohtivat kysymystä, voitiinko nähdä sielun leijailevan kyyhkysen muodossa pois kuoleman hetkellä; he aprikoivat, kuluisiko pitkäkin aika, ennenkuin uutinen Kristuksen toisesta tulemisesta Jerusalemiin ehtisi Peruun. He puhuivat auringonnousuun asti sodista ja kuninkaista, runoilijoista ja oppineista ja oudoista maista. Jokainen vuodatti keskusteluun oman varastonsa viisaita, surullisia kaskuja ja kuivan valittelunsa ihmissuvun kohtalosta. Kultainen valonhohde leimahti Andien yli ja tulvi isosta ikkunasta hedelmäröykkiöille, pöydän viinitahraiselle, kullalla kirjaillulle silkkiliinalle ja Pericholen suloiselle, miettivälle otsalle, kun hän uinui suojelijansa hihaa vasten. Sitten seurasi pitkä vaitiolo, kun kukaan ei halunnut ensimmäisenä nousta lähteäkseen, ja heidän katseensa lepäsivät tässä kummallisessa, kauniissa, heidän keskellään elävässä laululintusessa. Mutta setä Pion katse oli vartioinut häntä kaiken yötä, nopea katse mustista silmistä, täynnä hellyyttä ja levottomuutta, jonka pohjalla oli hänen elämänsä suuri salaisuus ja perustus.
Muutenkaan setä Pio ei lakannut pitämästä Camilaa silmällä. Hän jakoi tämän maailman asukkaat kahteen ryhmään: niihin, jotka olivat rakastaneet, ja niihin, jotka eivät olleet. Se oli ilmeisesti hirveän ylimyksellistä, sillä niistä, jotka eivät kyenneet rakastamaan — tai pikemminkin rakkaudesta kärsimään, — ei voitu sanoa, että he elivät, eivätkä he varmaankaan heräisi uudestaan eloon kuolemansa jälkeen. He olivat jonkinlaista rikkaruohoa, joka täytti maailman järjettömällä naurullaan, aiheettomilla kyynelillään ja joutavalla rupattelullaan, haihtuen yhä herttaisena ja turhamaisena ohueen ilmaan. Tätä erotusta varten hänellä oli rakkaudesta määritelmänsä, joka ei ollut minkään muun kaltainen ja joka oli ammentanut kaiken katkeruutensa ja ylpeytensä hänen kummallisesta elämästään. Hän piti rakkautta eräänlaisena julmana tautina, joka valittujen on kestettävä myöhäisessä nuoruudessaan ja josta he toipuvat kalpeina ja järkkyneinä, mutta valmiina elämän toimiin. Hän uskoi, että suuri sarja erehdyksiä oli kaikeksi onneksi mahdoton henkilöille, jotka olivat tästä sairaudesta parantuneet. Valitettavasti oli heillekin vielä varattuna joukko hairahduksia, mutta monien esimerkkien nojalla oli havaittavissa, etteivät he koskaan erehtyneet luulemaan jatkuvaa ystävällisyyttä koko elämää käsittäväksi suhteeksi, eivät milloinkaan käsitelleet ihmisolentoa ruhtinaasta palvelijaan asti minään mekaanisena esineenä.