Setä Pio ei lakannut koskaan vartioimasta Camilaa, koska hänestä näytti, ettei Camila ollut saanut tätä tärkeätä opetusta. Niinä kuukausina, jotka seurasivat näyttelijättären kutsumista varakuninkaalliseen seuraan, hän odotti henkeään pidätellen. Ja sitten hän oli varuillaan vuosikausia. Camila synnytti varakuninkaalle kolme lasta, mutta pysyi silti samana. Setä Pio tiesi, että ensimmäinen merkki siitä, että hän oli todella astunut elämään ja sen ymmärtänyt, olisi eräiden vaikutelmien hallitseminen hänen näyttelemisessään. Kappaleissa oli eräitä kohtia, jotka hän kerran esittäisi ymmärtäväisesti, koruttomasti, helposti ja salaa riemuiten, koska ne viiltäisivät hänen sydämensä uuteen rikkaaseen viisauteen; mutta sellaisten kohtien käsittely kävi yhä pintapuolisemmaksi, ettemme sanoisi hämilliseksi. Setä Pio huomasi sittemmin, että Camila oli väsynyt don Andrésiin ja aloittanut uuden sarjan salavihkaisia lemmenseikkailuja näyttelijäin, härkätaistelijain ja kaupungin kauppiasten kanssa.
Näytteleminen alkoi tuskastuttaa häntä yhä enemmän, ja uusi halu sai tilaa hänen sielussaan. Hän tahtoi olla hieno nainen. Vähitellen hän alkoi himoita arvokkuutta ja huomautella harjoittavansa näytelmätaidettaan vain ajankuluksi. Hän hankki itselleen seuranaisen ja muutamia palvelijoita ja kävi kirkossa muodinmukaisilla tunneilla. Hän oli palkintopäivinä saapuvilla yliopistossa ja esiintyi suurien hyväntekeväisyyslaitosten lahjoittajien joukossa. Opettelipa hän hiukan lukemaan ja kirjoittamaankin. Pienimmänkin syytöksen boheemielämästä hän torjui vimmatusti. Hän teki varakuninkaan elämän kamalaksi himoitsemalla myönnytyksiä ja asteettaisella etuoikeuksien anastamisella. Uusi pahe syrjäytti vanhan, ja hän piti suurta melua hyveellisyydestään. Hän keksi itselleen vanhempia, serkkuja ja sukulaisia. Hän hankki epävirallisen laillistuksen lapsilleen. Seurapiireissä hän näytteli herkän ja raukean Magdalenan osaa, kuin ylhäinen nainen konsaan, ja hän kantoi kynttilää katuvaisten kulkueessa rinnan naisten kanssa, joilla ei ollut muuta omallatunnollaan kuin joku vihanpuuska tai salavihkainen vilkaisu Descartesin teoksiin. Hänen syntinsähän oli ollut näytteleminen, ja jokainen tiesi, että pyhimyksiäkin oli ollut näyttelijöinä — pyhä Gelasius, pyhä Genesius, Antiokian pyhä Margareta ja pyhä Pelagia.
Vuoristossa oli muodikas terveyslähde lähellä Cluxambuquan Santa Marian luostaria. Don Andres oli matkustellut Ranskassa ja halunnut rakentaa itselleen pienen jäljittelyn Vichystä; siellä oli pagoda, muutamia vierashuoneita, teatteri, pieni härkätaistelukenttä ja ranskalaisia puutarhoja. Camilan terveys oli aina ollut ehdottoman hyvä, mutta hän rakennutti itselleen huvilan sen läheisyyteen ja hörppi inhoittavia vesiä kello yhdeltätoista. Montemayorin markiisitar on antanut oivallisen kuvauksen tästä opérabouff-paratiisista; hallitseva jumalatar näytteli siellä hurjaa tunteellisuuttaan kävellessään näkinkenkien jauheella peitetyillä käytävillä ja ottaessaan vastaan kunnianosoituksia niiltä, jotka eivät rohjenneet varakuningasta loukata.
Doña Maria piirtää kuvan tästä hallitsijasta, komeasta ja väsyneestä, pelaamassa kaiken yötä summista, joilla olisi voinut rakentaa uuden Eskorialin. Ja hänen viereensä markiisitar sijoittaa kuvan hänen pojastaan, Camilan pienestä don Jaimesta. Seitsenvuotias don Jaime oli hento riisitautinen poika, joka ei näkynyt perineen ainoastaan äitinsä otsaa ja silmiä, vaan myöskin isänsä taipumuksen kouristuksiin. Hän kärsi tuskansa hiljaa ja hämillään kuin eläin, ja eläimen tavoin häntä kipeästi hävetti, jos siitä sattui joitakin merkkejä näkymään julkisuudessa. Hän oli niin kaunis, että säälin arkisemmat ilmaisut vaikenivat hänen läsnäollessaan, ja pitkäaikainen vaikeuksien mietiskely oli antanut hänen kasvoilleen kärsivällisen ja silmäänpistävän arvokkuuden. Hänen äitinsä puki hänet tummanpunaiseen samettiin, ja voimissaan ollen seurasi poika häntä ulkona muutaman metrin päässä, vakavasti vältellen vallasnaisia, jotka yrittivät pysähdyttää hänet juttelemaan. Camila ei ollut koskaan äreä don Jaimelle, vaan kohteli häntä aina hillitysti. Auringon paistaessa voitiin nähdä nämä kaksi ääneti kävelemässä keinotekoisilla pengermillä, Camilan mietiskellessä, milloin alkaisi se onni, jonka hän aina oli uskonut riippuvan yhteiskunnallisesta asemasta, ja don Jaimen vain riemuitessa päivänpaisteesta ja levottomasti väijyessä pilven lähestymistä. He näyttivät olennoilta, jotka olivat sinne eksyneet jostakin etäisestä maasta tai jonkin vanhan ballaadin ruumiillistuneilta henkilöiltä, jotka eivät vielä olleet oppineet uutta kieltä eivätkä löytäneet ystäviä.
Camila oli kolmikymmenvuotias jättäessään näyttämön, ja hän tarvitsi viiden vuoden ajan luodakseen itselleen tunnustetun aseman seuraelämässä. Hän tuli vähitellen melkein lihavaksi, vaikka hänen päänsä näkyi vuosi vuodelta saavan siromman muodon. Hän alkoi pukeutua ylellisesti, ja hänen vierashuoneittensa lattiat kuvastivat todellisia jalokivi-, vyöhikkö- ja sulkavuoria. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat peitetyt sinervällä jauheella, jotavastoin ärtyisä suu oli heleänpunainen ja oranssinkeltainen. Hänen luonteensa melkein mielipuoliselle rajuudelle antoi vaihtelua hänen luonnottoman mairea esiintymisensä säätyläisleskien parissa. Menestyksensä aikaisemmilla asteilla hän oli vihjaissut setä Piolle, että tämä ei saisi julkisuudessa näyttäytyä hänen seurassaan, mutta lopulta hermostuttivat häntä »sedän» yksityiselämätkin vierailut. Hänen keskustelunsa oli muodollista ja välttelevää. Hän ei koskaan katsonut setä Pioa silmiin ja keksi verukkeita riitaan. Kuitenkin setä Pio rohkeni kerran kuukaudessa tulla koettelemaan hänen kärsivällisyyttään. Ja kun seurustelu oli käynyt mahdottomaksi, meni hän portaita ylös viettämään loppuosan vierailustaan lasten parissa.
Eräänä päivänä setä Pio saapui hänen vuoristohuvilaansa ja pyysi hänen palvelijattarensa välityksellä tilaisuutta puhutella emäntää. Hänelle ilmoitettiin, että Camila ottaisi hänet vastaan ranskalaisessa puutarhassa hiukan ennen auringonlaskua. Setä Pio oli saapunut Limasta omituisen tunteenpuuskan innoittamana. Kuten kaikki yksinäiset oli hänkin pannut ystävyyteen jotakin jumalaista hohtoa. Hän kuvitteli, että ihmiset, joiden ohi hän kadulla meni ja jotka nauroivat keskenään ja erotessaan syleilivät toisiaan, että nuo ihmiset, jotka herttaisesti hymyillen aterioitsivat keskenään — tuskin voitte minua uskoa, mutta hän kuvitteli, että he kaikesta tuosta myötätunnosta ammensivat melkoisen määrän tyydytystä. Niinpä hänet äkkiä valtasi kiihkeä halu nähdä Camila jälleen, kuulla itseään nimitettävän »setä Pioksi» ja hetkiseksi luottavasti ja rattoisasti elvyttää heidän pitkän kiertolaiselämänsä muistoja.
Ranskalaiset puutarhat olivat kaupungin eteläisessä päässä. Niiden takana kohosivat Andes-vuorten korkeammat harjanteet; edessä oli rintanojainen lava ja siitä näköala syvään laaksoon ja aaltomaisille kukkuloille, joita jatkui Tyyntämerta kohti. Oli hetki, jolloin lepakot lentelevät matalalla ja pikku itikat leikkivät vallattomasti alhaalla maan pinnalla. Muutamia yksinäisiä ihmisiä viipyi puutarhassa katsellen uinailevasti taivaalle, joka vähitellen menetti värihohtonsa, tai nojasi rintasuojaa vasten, katsellen alas laaksoon ja kuunnellen, missä kylässä koira kulloinkin haukkui. Oli se hetki, jolloin isä palaa kotiin vainioiltaan ja leikkii tuokion pihassa koiran kanssa. Nuoret tytöt etsivät silloin silmillään ensimmäistä tähteä kiinnittääkseen siihen toivomuksen, ja pojat odottavat levottomina illallista. Uutterinkin äiti seisoo hetkisen toimetonna, hymyillen rakkaalle, kärsivällisyyttä koettelevalle perheelleen.
Setä Pio seisoi kolhittua marmoripenkkiä vasten ja näki vihdoin Camilan tulevan.
»Minä tulen myöhään», virkkoi Camila. »Olen pahoillani. Mitä te haluatte minulle sanoa?»
»Camila…» aloitti toinen.