Setä Pio ei ymmärtänyt, miksi Camila itki. Hän ei tiennyt mitä sanoa. Hän puheli umpimähkään: »Sinä et koskaan edes käy teatterissa, ja kaikki panevat sen merkille. Yleisökin nykyisin hupenee. Näytellään vanhaa komediaa ainoastaan kahdesti viikossa; kaikkina muina iltoina esitetään uusia, suorasanaisia ilveilyjä. Kaikki on typerää, lapsellista ja rivoa. Kukaan ei enää osaa puhua espanjaa. Kukaan ei enää osaa edes säädyllisesti kävellä. Kristuksen ruumiin päivänä ne esittivät Belsazarin pidot, jossa sinä olit niin ihmeellinen. Nyt se oli ihan hävettävää.»
Seurasi vaitiolo. Kaunis pilvisarja, ikäänkuin lammaslauma, leijaili mereltä, lipuen kukkuloiden välitse laaksoja ylöspäin. Camila kosketti äkkiä setä Pion polvea, ja hänen kasvonsa olivat kuin kaksikymmentä vuotta sitten. »Suokaa minulle anteeksi, setä Pio, että olen näin häijy. Don Jaime sairastui tänään iltapäivällä. Siinä ei voi tehdä mitään. Hän viruu siellä niin vaaleana ja… niin kummastuneena. Täytyyhän ajatella jotakin muuta. Setä Pio, ei olisi mitään hyötyä siitä, että minä palaisin teatteriin. Yleisö tulee katselemaan suorasanaisia ilveilyjä. Olisimme hupsuja jos yrittäisimme pitää yllä vanhaa komediaa. Lukekoot ihmiset vanhoja näytelmiä kirjoista, jos heitä haluttaa. Ei maksa vaivaa taistella joukkoa vastaan.»
»Ihmeellinen Camila, minä en ollut sinua kohtaan rehellinen ollessasi teatterissa. Minussa oli jotakin turhamaista ylpeyttä. Minä olin sinulle nyrpeissäni siitä ylistyksestä, jonka sinä ansaitsit. Suo minulle anteeksi. Sinä olet aina ollut hyvin suuri taiteilijatar. Jos joudut havaitsemaan, ettet ole onnellinen näiden ihmisten parissa, voisit ajatella Madridiin siirtymistä. Siellä sinä niittäisit voiton laakereita. Myöhemminkin ehdit vielä kantaa doña Micaelan nimeä. Me tulemme jo pian vanhoiksi. Me kuolemme jo pian.»
»Ei, minä en koskaan näe Espanjaa. Koko maailma on samanlainen, Madrid tai Lima.»
»Oh, kunpa voisimme matkustaa pois jollekin saarelle, missä ihmiset tuntisivat sinut itsesi vuoksi. Ja rakastaisivat sinua.»
»Te olette viisikymmenvuotias ja yhä haaveilette moisista saarista, setä Pio.»
Setä Pio kumarsi ja jupisi: »Tietysti minä rakastan sinua, Camila, niinkuin minun aina täytyy ja enemmän kuin voin sanoakaan. Sinuun tutustumiseni on minulle kylliksi koko elämäni ajaksi. Sinä olet nyt suuressa arvossa. Ja sinä olet rikas. Enää en voi sinua millään auttaa. Mutta minä olen aina valmis.»
»Kuinka järjetön te olette», virkkoi Camila hymyillen. »Te sanoitte tuon niinkuin nuoret pojat. Te ette näy vanhetessannekaan mitään oppivan, setä Pio. Ei ole mitään sellaista rakkautta eikä saarta. Teatterissa sitä vain tapaa.»
Setä Pio näytti nolostuneelta, mutta ei nähtävästi ollut samaa mieltä.
Camila nousi vihdoin ja sanoi surumielisesti: »Mitä me haastelemmekaan? Ilma käy viileäksi. Minun täytyy mennä sisälle. Teidän pitää alistua kohtaloon. Minä en halua teatteriin.» Vaitiolo. »Ja sitten?… Oh, en minä ymmärrä. Olosuhteiden pakko. Minun täytyy olla, mitä minun täytyy. Älkää tekään yrittäkö ymmärtää. Älkää ajatelko minua, setä Pio. Antakaa vain anteeksi, siinä kaikki. Koettakaa antaa anteeksi.»