Camila seisoi hetkisen hiljaa, etsien jotakin syvästi tuntemaansa, minkä sanoisi holhoojalleen. Ensimmäinen pilvi ehti pengermän kohdalle; tuli pimeä; viimeiset kävelijät lähtivät puutarhasta. Hän ajatteli don Jaimea, don Andrésia ja setä Pioakin. Hän ei voinut löytää sopivia sanoja. Äkkiä hän kumartui suutelemaan setä Pion sormia ja lähti nopeasti pois. Mutta setä Pio istui pitkän aikaa kerääntyvien pilvien uhallakin, väristen onnesta ja yrittäen selvittää itselleen näiden asioiden tarkoitusta.
Äkkiä levisi uutinen koko Liman läpi. doña Micaela Villegas, se nainen, jota ennen nimitettiin Camila Pericholeksi, oli sairastunut isoonrokkoon. Useita satoja muitakin oli kohdannut tartunta, mutta yleinen huomio ja pahanilkisyys keskittyivät näyttelijättäreen. Hurja toivo liikkui kaupungilla, että se kauneus turmeltuisi, jonka avulla hän oli kyennyt kohoamaan alkuperäisestä säädystään. Camilan sairaskammiosta pujahti se sanoma, että hän oli tullut naurettavan rumaksi; ja kateellisten riemumalja täyttyi reunoja myöten. Heti kun kävi päinsä, kuljetutti hän itsensä kaupungista vuoristohuvilaansa. Hän oli järjestänyt siron, pienen palatsinsa myytäväksi; hän palautti jalokivensä niiden lahjoittajille ja möi komeat vaatteensa. Varakuningas, arkkipiispa ja muutamat hoviherrat, jotka olivat olleet hänen vilpittömimpiä ihailijoitaan, piirittivät yhä hänen oveaan kyselyillä ja lahjoilla. Edellisiä ei otettu huomioon, ja lahjat palautettiin sanattomasti. Ei kenenkään muun kuin hänen sairaanhoitajattarensa ja palvelijattariensa ollut sallittu häntä tavata hänen sairautensa alusta asti. Vastaukseksi yhä toisteltuihin yrityksiinsä don Andrés sai häneltä suuren rahasumman ynnä kirjeen, joka oli kyhätty mahdollisimman katkeraan ja ylpeään sävyyn.
Kaikkien kauniiden naisten tavalla, jotka ovat eläessään nähneet alituisesti suitsutettavan kauneudelleen, hän otaksui ilman kyynillisyyttä, että sen täytyi välttämättä olla perustuksena ihmisten kiintymykselle. Tästä lähin täytyi siis jokaisen hänelle osoitetun huomion johtua alentuvasta säälistä, joka heikosti tuoksahti tyydytykseltä näin täydellisen muutoksen vuoksi. Otaksuma, ettei hänen enää sopinut odottaa mitään kiintymystä, kun hänen kauneutensa oli mennyt, oli seuraus siitä tosiasiasta, ettei hän koskaan ollut tuntenut eikä tajunnut muuta rakkautta kuin rakkautta intohimona. Sellainen rakkaus, vaikka se purkautuukin jalomielisyydessä ja huomaavaisuudessa, vaikka se synnyttääkin näkyjä ja suurta runoutta, pysyy aina yhtenä itsekkyyden terävimmistä ilmaisumuodoista. Vasta sitten, kun se on kokenut pitkän orjuuden, itsevihaa, pilkkaa ja suuria epäilyjä, se voi kohota hartaan uskollisuuden piiriin. Moni, joka on kuluttanut koko elinikänsä siihen, voi kertoa meille vähemmän kuin lapsi, joka eilen menetti koiran. Kun hänen ystävänsä jatkoivat ponnistuksiaan vetää hänet jälleen seuraelämään, tuli hän yhä vihaisemmaksi ja lähetteli herjaavia sanomia kaupunkiin.
Yhteen aikaan huhuttiin, että hän aikoi mennä luostariin. Mutta uudet huhut, jotka totesivat, että hän riehui raivokkaana ja epätoivoisena pienellä maatilallaan, kumosivat entiset. Hänen läheisilleen oli hänen epätoivonsa kamala näky. Hän oli varma siitä, että hänen elämänsä oli lopussa, niin hyvin hänen omansa kuin lastensakin. Hysteerisessä ylpeydessään hän oli antanut takaisin enemmän kuin hänellä oli, ja köyhyyden uhka yhtyi hänen tulevaisuutensa yksinäisyyteen ja synkkyyteen. Hänellä ei enää ollut muuta tehtävää kuin kuluttaa päivänsä ärtyneenä yksinäisyydessään pienellä rappeutuvalla maatilalla. Hän mietiskeli tuntikausia vihollistensa riemua, ja hänen kuultiin kävelevän huoneessaan kummallisesti kiljahdellen.
Setä Pio ei sittenkään menettänyt rohkeuttaan. Tekemällä itsensä hyödylliseksi lapsille, puuhaamalla maatilan hoidossa ja hienotunteisella tavalla antaen lainaksi rahoja hän hankki itsellensä pääsyn taloon, vieläpä hunnutetun emännänkin luo. Mutta tällöinkin Camila, ylpeydessään varmana siitä, että tuo mies sääli häntä, ruoski häntä kielellään ja tunsi omituista mielihyvää ilkkuessaan hänelle parhaansa mukaan. Setä Pio rakasti häntä sitä enemmän, ymmärtäen paremmin kuin hän itse kaikki hänen nöyryytetyn henkensä toipumisen asteet. Mutta eräänä päivänä sattui jotakin, minkä vuoksi hän menetti osallisuutensa Camilan sielulliseen parantamiseen.
Hän työnsi auki erään oven. Camila luuli sen lukinneensa. Hetkiseksi oli hänet vallannut hupsu salainen toivo: hän oli päättänyt tehdä tahnaa liidusta ja kermasta sivelläkseen sitä kasvoilleen. Hän, joka niin usein oli virnistellyt hovin jauhotetuille isoäideille, pysähtyi muutamaksi tuokioksi miettimään, eikö hän näyttämöllä ollut oppinut mitään, mistä hänelle nyt olisi hyötyä. Hän luuli lukinneensa oven, ja kiireisin käsin, mieli jännittyneenä hän siveli tahnakerroksen kasvoilleen, mikä teki hänet hullunkurisen vaaleaksi, ja hänen katsellessaan peiliin ja huomatessaan yrityksensä hyödyttömyyden osuivat hänen silmänsä ovella ihmeissään seisovan setä Pion heijastuskuvaan. Hän nousi parahtaen tuoliltaan ja kätki kasvot käsiinsä.
»Menkää pois! Menkää iäksi pois talostani!» huusi hän. »Minä en enää koskaan tahdo teitä nähdä.» Häpeissään hän ajoi miehen pois solvauksin ja vihaisin sanoin, seurasi häntä alas käytävään ja heitteli esineitä portaita alas hänen peräänsä. Hän antoi tilanhoitajalleen käskyn, jonka mukaan setä Piolta oli kielletty talossa käynti. Mutta tämä jatkoi viikon ajan yrityksiään tavata Camilaa jälleen. Vihdoin hän palasi Limaan, kulutti aikaansa, miten parhaiten osasi, mutta ikävöi Camilan luo kuin kahdeksantoistavuotias poika. Lopuksi hän keksi sotajuonen ja palasi vuoristoon pannakseen sen täytäntöön.
Eräänä aamuna hän nousi ennen päivänkoittoa ja paneutui pitkälleen maahan Camilan ikkunan alle. Hän matki pimeässä itkun ääntä ja mahdollisimman tarkasti nuoren tytön itkemistä. Tätä hän jatkoi kokonaisen neljännestunnin. Hän ei sallinut äänensä paisua kuuluvammaksi kuin mitä italialaiset soittotaiteilijat sanoisivat pianoksi, mutta hän keskeytti sen usein toivoen, että jos Camila nukkui, se syöpyisi hänen tajuntaansa yhtä paljon jatkuvaisuudellaan kuin asteellaankin. Ilma oli viileä ja herttainen. Ensimmäinen heikko valojuova ilmestyi vuorenhuippujen takaa, ja idässä värähteli aamutähti yhä vienommin ja hellemmin. Syvä hiljaisuus verhosi kaikki talon rakennukset; vain tilapäinen tuulenhenkäys pani ruohon huoahtelemaan. Äkkiä sytytettiin lamppu Camilan huoneessa, ikkunaluukku työnnettiin auki, ja hunnutettu pää kurottautui ulos.
»Kuka siellä on?» kysyi kaunis ääni.
Setä Pio pysyi vaiti.