Sillä välin olivat ulospyrkivät Plataialaiset, niin pian kuin ensimmäiset pääsivät muurille, surmanneet vartijat ja valloittaneet molemmat tornit. He vartioivat tornien läpikäytäviä, niin ettei kukaan päässyt apuun. He pystyttivät tikapuita muurilta torneja vastaan ja auttoivat täten useampia kansalaisistaan nousemaan muurille. Pakolaiset heittelivät ylhäältä ja alhaalta vihollisia keihäillä, siten estäen apuun rientäviä. Useimmat heistä nostivat pystyyn lukuisia tikapuita, työnsivät alas rintasuojat ja nousivat tornien väliselle muurille. Sitä myöten kuin joku pääsi muurin yli, asettui hän haudan partaalle ja ahdisti sieltä nuolilla ja keihäillä niitä, jotka pyrkivät apuun muurille estämään ylimenoa. Kun kaikki olivat päässeet yli, tunkeutuivat torneissa olleet miehet vaivalla viimeisinä haudalle, ja samalla saapuivat nuot 300 Peloponneesolaista heitä vastaan, tulisoihdut kädessä. Haudan partaalla seisovat Plataialaiset huomasivat heidät ensin, seisoessaan varjossa, ja ampuivat heitä suojattomiin paikkoihin nuolilla ja keihäillä, jotavastoin he itse, seisoen pimeässä, vähemmin olivat näkyvissä soihtujen lakia. Näin pääsivät viimeisetkin Plataialaiset yli haudan, jos kohtakin suurella vaivalla ja ponnistuksilla. Sillä jää, joka oli muodostunut, ei kantanut, vaan oli vedensekainen, ja yöllä itätuulella satanut runsas vesi oli täyttänyt haudan siihen määrin, että hädin tuskin pääsivät yli, kahlaten kaulaa myöten. Pako onnistui siis suureksi osaksi myrskyilman avulla.
Päästyänsä haudasta kulkivat Plataialaiset kokoontuneina Teebaihin vievää tietä, pitäen Androkrateen pyhäkköä oikealla puolella, ja kulkien Androkateen pyhäkön vasempaa puolta, arvellen Peloponneesolaisten vähimmin luulevan heidän kääntyneen vihollisiin päin. He näkivätkin näitten soihdut kädessä kiiruhtavan pitkin Kitairoonin ja Dryoskefalain kautta Ateenaan johtavaa tietä. Plataialaiset kulkivat kuusi, ehkä seitsemän stadiota Teebain tiellä, kääntyivät sitten vuorelle päin vievää tietä Erytraihin ja Hysiaihin, ja kun pääsivät vuoristoon, pakenivat he Ateenaan, luvultaan supistuneina 212 mieheen. Sillä muutamat heistä olivat palanneet kaupunkiin, ennenkuin päästiin yli haudan, ja yksi nuolenampujista oli joutunut vihollisten käsiin ulkohaudan partaalla. Peloponneesolaiset taukosivat ajamasta takaa ja palasivat takaisin paikoillensa. Koska kaupunkiin jääneet Plataialaiset eivät tietäneet, mitä oli tapahtunut, vaan takaisin palanneitten kertomuksen mukaan luulivat, ettei yksikään ollut elossa ulospyrkijöistä, lähettivät he airuen päivän tullessa sopimaan kaatuneitten korjaamisesta, mutta kun he saivat kuulla asian oikean laidan, niin he peruuttivat tämän tuumansa. Täten pelastuivat Plataian miehet kiipeämällä muurin yli.
Lopulla tätä talvea lähetettiin Lakedaimonilainen Salaitos laivalla Mytileeneeseen. Purjehdittuansa Pyrraan, kulki hän sieltä jalkaisin joen uraa myöten, ja pääsi salaa Mytileeneeseen, kiipeämällä muurin yli. Hän ilmoitti kaupungin vallanpitäjille, että hyökkäys tehtäisiin Attikaan, ja että samalla 40 laivaa lähetettäisiin heidän avuksensa, niinkuin myöskin että hän edeltäkäsin oli lähetetty näitten seikkojen tähden ja pitämään huolta myöskin muista asioista. Tästä rohkaistuina, jättivät Mytileeneeläiset sikseen tuumansa sopia Ateenalaisten kanssa. Tähän loppui tämä talvi ja samalla neljäs vuosi sitä sotaa, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.
Lähetettyänsä seuraavana kesänä Alkidaan johdolla 42 laivaa Mytileeneeseen, hyökkäsivät Peloponneesolaiset liittolaisineen Attikaan, jotta Ateenalaiset, kahdelta puolen ahdistettuina, eivät voisi hätyyttää Mytileeneeseen purjehtivia laivoja. Tämän hyökkäyksen johtajana oli vielä alaikäisen Pausanias kuninkaan, Pleistoanaksin pojan, asemasta hänen setänsä, Kleomenes. Lakoonikalaiset hävittivät ennen hävitettyjä paikkoja Attikassa, jos niihin oli jotakin kasvanut, ja niitä, joita he olivat säästäneet edellisillä hyökkäyksillään. Tämä hyökkäys oli toisen hyökkäyksen jälestä vaikein Ateenalaisille. Sillä Peloponneesolaiset, alituisesti odottaen saavansa kuulla jotakin Lesboksesta laivastonsa toimesta, jonka he luulivat jo sinne saapuneen, hävittivät laajalti aluetta. Mutta kun ei mitään tämmöisiä tietoja heille tullut, ja kun muona rupesi puuttumaan, läksivät he paluumatkalle ja erosivat kukin omaan kaupunkiinsa.
Kun laivat eivät saapuneet Peloponneesoksesta ja muonavarat olivat vähissä, oli Mytileeneeläisten pakko ryhtyä keskusteluihin Ateenalaisten kanssa. Tähän vaikutti myöskin seuraava tapaus. Koska Salaitoskaan ei enää toivonut laivojen saapuvan, asesti hän tähänasti aseettoman väestön, tehdäkseen hyökkäyksen Ateenalaisia vastaan. Mutta kun väestö oli saanut aseet käsiinsä, niin se ei enää totellut päälliköitä, vaan kokoontui ja vaati, että varakkaat toisivat esille ruokavaransa ja jakaisivat ne kaikkien kesken; muuten uhkasivat he itse antautua keskusteluihin Ateenalaisten kanssa jättääksensä kaupungin heidän haltuunsa.
Kun kaupungin vallanpitäjät tajusivat, etteivät he voineet hillitä kansaa, ja että he joutuisivat vaaraan, jos he suljettaisiin pois sopimuksista, myöntyivät he sopimuksiin Pakeen ja hänen sotaväkensä kanssa, joissa suostuttiin, että Ateenalaisten olisi oikeus menetellä Mytileeneeläisten kanssa, miten halusivat, ja että Mytileeneeläiset laskisivat Ateenalaista sotaväkeä kaupunkiinsa, niinkuin myöskin että Mytileeneeläiset toimittaisivat lähetystön Ateenaan asiaansa selittämään. Kunnes lähettiläät palaisivat, ei Pakees saisi vangita eikä orjaksi tehdä eikä mestauttaa ketään Mytileeneeläistä. Tämänkaltainen oli tämä sopimus. Ne Mytileeneeläiset, jotka olivat Lakedaimonilaisten hartaimmat puoluelaiset, pelästyivät suuresti, ja asettuivat, kun Ateenalaiset tulivat kaupunkiin, sopimuksesta huolimatta, alttareille. Pakees sai heidät kumminkin jättämään alttarit, luvaten olla kohtelematta heitä mitenkään vihamielisesti, ja lähetti heidät Tenedokseen, kunnes Ateenalaiset päättäisivät heidän kohtalostansa.
Ennenmainituilla 40 laivalla olevat Peloponneesolaiset, joitten kiiruusti piti saapua Lesbokseen, kuluttivat paljon aikaa, purjehtiessaan Peloponneesoksen ympäri, ja hidastelivat muutenkin matkallaan. He pääsivät salaa Ateenan asukkailta aina Deelos-saarelle, mutta saivat kuulla Mytileeneen antaumisesta vasta saavuttuansa Ikaros- ja Mykonos-saarten läheisyyteen. Haluten saada varmat tiedot tästä, purjehtivat he Erytraian Embatoniin, johon he saapuivat seitsemän päivää Mytileeneen antautumisen jälkeen. Saatuansa täällä varmat tiedot, neuvottelivat he silloisesta asemasta. Tässä neuvottelussa puhui Eeliläinen Teutiaplos seuraavin sanoin:
"Alkidas ja läsnäolevat Peloponneesolaiset päälliköt! Minusta meidän on purjehdittava suoraa päätä Mytileeneeseen, ennenkuin sinne ennättää tieto meidän tulostamme. Sillä todenmukaisesti yllätämme me nuo miehet, jotka juuri ovat vallottaneet kaupungin, hyvin vähän varuillansa, varsinkin merelle päin, josta he vähimmin pelkäävät vihollisten hyökkäävän heidän kimppuunsa, ja joka juuri muodostaa paraan voimamme. Luultavaa on niinikään, että heidän maasotaväkensäkin on huolimattomasti hajoitettu taloihin, kuten ainakin voittajien tapana on. Jos me siis äkkiarvaamatta hyökkäämme yöllä, toivon minä, että me kaupungissa olevien ystäviemme avulla saamme sen käsiimme. Älkäämme peräytykö vaaran edestä: tässähän on kysymys yllätyksestä. Se päällikkö, joka, itse varuillansa, rohkeasti hyökkää vihollista vastaan, voi olla varma voitosta."
Näitä hänen neuvojansa Alkidas ei ottanut kuuleviinsa korviin. Muutamat Joonialaiset pakolaiset ja laivastolla olevat Lesbolaiset kehoittivat puolestansa häntä, koska tuo yritys hänen mielestänsä oli liian vaarallinen, valloittamaan jonkun Joonian kaupungin tahi Aioliksen Kymeen, jotta hän lähtien täältä voisi nostaa Joonian kapinaan, joka hänelle varmaankin onnistuisi, koska hän kaikille muka olisi tervetullut. Täten hän riistäisi Ateenalaisilta rikkaimman tulolähteen, ja heille koituisi suuria kustannuksia, jos purjehtisivat heitä vastaan. Kehottajat luulivat myöskin voivansa saada Pissuutneen heihin liittoutumaan. Tätäkään ehdotusta ei Alkidas hyväksynyt, vaan piti lujasti kiinni aikomuksestansa mitä nopeimmin palata takaisin Peloponneesokseen, koska oli tullut liian myöhään Mytileeneeseen.
Lähdettyänsä Embatonista, purjehti hän pitkin rantaa ja ankkuroi Myonneesoksen edustalla Teeiolaisten maassa. Täällä surmautti hän merellä otetut vangit suurimmaksi osaksi. Kun hän sitten saapui Efesokseen, tuli hänen puheillensa Samolaisten lähettiläitä Anaiasta, jotka nuhtelivat häntä hänen rumasta tavastaan vapauttaa Hellasta, hän kun surmasi miehiä, jotka eivät olleet nostaneet kättänsä heitä vastaan eivätkä esiintyneet vihollisina, vaan pakosta olivat olleet Ateenalaisten liittolaisina; että hän, jos ei muuttaisi menetystapaansa, ei saattaisi juuri monta vihollista ystävyyteen, vaan päinvastoin tekisi useammat ystävistä vihollisiksi. Hän seurasi heidän neuvoansa ja päästi menemään ne Kiolaiset, jotka vielä olivat hänen vallassaan, sekä moniaita toisia. Sillä nähtyänsä laivat, eivät asukkaat paenneet, vaan lähestyivät niitä päinvastoin, luullen niitä Attikalaisiksi, koska he eivät voineet otaksua, että Peloponneesolaiset, Ateenalaisten ollessa herroja merellä, purjehtisivat Jooniaan.