Aristogeitoonin ja Harmodioksen uhkatyö syntyi rakkaussuhteista, josta minä tahdon laajemmin puhua, osoittaakseni, etteivät Ateenalaiset enemmän kuin muutkaan tarkoin puhu yksinvaltiaistaan enemmän kuin tästä tapauksestakaan. Kun Peisistratos iäkkäänä oli kuollut, niin ei Hipparkos, kuten useimmat luulevat, tullut hallitsijaksi, vaan Hippias, joka oli vanhin veljeksistä. Koska Harmodios oli kaunis nuorukainen paraammassa iässään, piti Aristogeitoon, kansalainen keskisäädystä, häntä lemmikkinänsä. Kun Peisistratoksen poika, Hipparkos, koetti saada häntä lemmitykseen, kertoi Harmodios tästä Aristogeitoonille. Rakkauden innossaan julmistuneena ja peläten, että Hipparkos valtansa avulla väkisten tuottaisi Harmodioksen luokseen, päättää tämä tarjona olevilla voimillaan tehdä lopun yksinvallasta. Kun Hipparkos toistamiseen koeteltuaan ei voinut houkutella Harmodiosta, niin hän ei tahtonut tehdä mitään väkivaltaa, vaan jollain huomattavalla tavalla häväistä häntä, ikään kuin se ei tapahtuisi tämän tähden. Sillä muissa hallitustoimissaan hän ei ollut epämiellyttävä kansalle, vaan esiintyi nuhteettomasti. Ylipäätään olivat nämät yksinvaltiaat rehellisiä ja ymmärtäviä, ottivat Ateenalaisilta ainoastaan 20 osan tuotteista, kaunistivat heidän kaupunkiansa, tekivät lopun sodista ja toimittivat uhreja pyhäköissä. Muuten he noudattivat säädetyitä lakeja, paitsi siinä, että pitivät huolta siitä, että aina joku heistä itsestään toimitti korkeimmat virat. Mainitsematta muita oli heidän suvustaan vuotuisena arkontina Ateenassa itsevaltias Hippiaan poika Peisistratos, joka oli saanut iso-isänsä nimen. Tämä Peisistratos pystytti arkontina tuon 12 jumalan alttarin torille sekä Apolloonin alttarin Pytian temppeliin. Torilla löytyvän alttarin laajensi Ateenan kansa myöhemmin, jolloin siihen piirretty kirjoitus hävisi; Pytian pyhäkössä löytyvän alttarin kirjoitus näkyy vielä epäselvillä kirjaimilla ja kuuluu seuraavasti:
"Tämän muiston hallituksestaan on Hippiaan poika Peisistratos pystyttänyt Pytialaisen Apolloonin lehdikkoon".
Että Hippias vanhimpana veljeksistä hallitsi, sen voin minä, mikäli olen kuullut, paremmin kuin kukaan muu todistaa. Tämä käy ilmi myöskin seuraavasta seikasta: avioveljistä näkyy ainoastaan hänellä olleen lapsia, kuten todistaa sekä yllämainittu alttari että myöskin pylväs, joka pystytettiin Ateenan linnaan yksinvaltiaiden vääryyksien muistoksi. Tällä pilarilla ei ole mainittu yhtään Tessaloksen eikä Hipparkoksen lasta, vaan kyllä viisi Hippiaan, jotka hänelle synnytti Hyperekidoksen pojan Kalliaksen tytär. Olikin luonnollista, että Hippias vanhimpana ensin meni naimisiin. Mainitulle pylväälle onkin hänen nimensä kirjoitettu välittömästi isän nimen jälestä, joka onkin luonnollista, koska hän isän jälkeen oli vanhin ja astui hallitukseen. Eikä myöskään ole luultavaa, että Hippias välittömästi olisi päässyt hallitukseen, jos Hipparkos olisi saanut surmansa hallitsijana, ja että hän samana päivänä olisi julistanut itsensä hallitsijaksi, vaan koska kaupunkilaiset olivat tottuneet häntä pelkäämään ja vartijat tottelemaan, hallitsi hän ylinmääräisellä varmuudella, eikä kuten nuorempi veli, jona hän ei olisi ollut tottunut vallan käyttämiseen. Hipparkos on tullut mainioksi kovan onnensa kautta, ja koska myöhemmin on arveltu hänen olleen hallitsijan.
Kun Harmodios hylkäsi kiusauksen, niin Hipparkos häpäisi häntä, kuten oli päättänyt. Kutsuttuansa hänen sisartansa kantamaan vasua juhlaseurueessa, ajoi Hipparkos hänet pois, väittäen, ettei hän ensinkään ollut kutsunut häntä tähän toimeen, koska hän ei muka tähän ollut kelvollinen. Kun Harmodios tästä kovasti loukkaantui, vihastui Aristogeitoon tästä vielä julmemmin. He sopivat kaikesta toimesta osanottajien kanssa, mutta odottivat suuria Panateenalais-juhlia, ainoaa päivää, jolloin ei ollut epäluulonalaista, että juhlaa johtavat henkilöt kokoontuivat aseilla varustettuina. Heidän tulisi itse alkaa ja sitten muitten suojella heitä vartijoita vastaan. Varovaisuudesta olivat salaliittolaiset vähälukuisat, koska he toivoivat, että myöskin asiasta tietämättömät, nähden heidän ryhtyvän tämmöiseen uhkarohkeuteen, koska he olivat aseilla varustetut, viipymättä haluaisivat koettaa vapauttaa itseänsä.
Kun juhlapäivä koitti, järjesti Hippias ulkopuolella kaupunkia Kerameikos nimisellä torilla keihäänkantajien kanssa, miten kaikki juhlasaatossa oli tapahtuva. Harmodios ja Aristogeitoon olivat jo, varustettuina tikareilla, valmiit tekoonsa, mutta kun he näkivät erään salaliittolaisista puhuvan ystävällisesti Hippiaan kanssa, sillä Hippiaan puheille pääsi ken vaan halusi, pelästyivät he, että he olivat ilmiannetut ja että he välittömästi vangittaisiin. Ennen tätä halusivat he kuitenkin kostaa sortajallensa, jonka tähden he olivat antautuneet tähän vaaraan. He riensivät siis raivostuneina porteista sisään ja tapasivat Hipparkoksen niin kutsutun Leookorionin läheisyydessä. Miettimättä ryntäsivät molemmat vihan vimmassa, toinen rakkauden sokaisemana, toinen herjattuna, Hipparkoksen kimppuun ja surmasivat hänet. Aristogeitoon kyllä ensin väentungoksessa pääsi keihäänkantajia pakoon, mutta saatiin myöhemmin kiinni ja kidutettiin kuoliaaksi. Harmodios surmattiin heti.
Kun tämä ilmoitettiin Kerameikokseen Hippiaalle, niin hän ei lähtenyt surmapaikalle, vaan heti aseellisten juhlanjohtajien tykö, ennenkuin nämät, ollen etäällä, tiesivät mitään tapauksesta, ja käski heitä, osoittamatta mitään merkkiä kasvojen piirteissä onnettomuuden suhteen, aseitta lähtemään erääseen hänen määräämään paikkaan. Nämät lähtivätkin, arvellen, että hän tahtoi sanoa heille jotakin. Mutta Hippias käski vartijain tarttua aseisiin ja määräsi heti vangittaviksi ne, joita hän syytti, ja kaikki ne, joilla oli tikarit. Sillä tavallisesti oli juhlakulkueeseen osanottajilla ainoastaan kilpi ja keihäs.
Tällä tavoin syntyi alkuaan rakkauden himosta tämä salaliitto, ja ajattelematon uhkateko Harmodioksessa ja Aristogeitoonissa hetken pelosta. Mutta tämän jälkeen muuttui yksinvalta Ateenalaisille vaikeammaksi, ja Hippias mestautti pelosta monta kaupunkilaista. Myöskin loi hän silmänsä ulkomaalle, etsiäksensä turvaa itselleen, jos vallankumous tapahtuisi. Sitä varten naitti hän vähää perästäpäin tyttärensä Arkedikeen Hippokleen pojalle Aiantideelle, joka oli Lampsakoksen tyranni, hän, Ateenalainen, Lampsakolaiselle miehelle, tietäen näitten voivan paljon kuninkaan luona. Tämän naisen hautapatsas löytyy Lampsakoksessa seuraavine päällekirjoituksineen:
"Tämä multa peittää Helleeniläisistä aikalaisistaan etevimmän miehen, Hippiaan, tyttären Arkedikeen. Vaikka hänen isänsä, miehensä, veljensä ja lapsensa olivat itsevaltiaita, niin hän ei kuitenkaan kääntänyt mieltänsä ylvistelevään vääryyteen."
Hallittuansa itsevaltiaana Ateenassa vielä kolme vuotta, saapui Hippias neljäntenä vuonna, Lakedaimonilaisten ja maanpakolaisten Alkmaioonilaisten karkottamana, julkisen sovinnon suojassa Sigeioniin ja Lampsakokseen Aiantideen luokse ja täältä kuninkaan tykö. Ollen jo vanha, seurasi hän 20 vuotta myöhemmin Meedialaisia sotaretkelle Maratooniin.
Kiivastuneena tästä, ja muistaen, mitä oli kuullut näistä seikoista, oli Ateenalainen kansa vallan suutuksissaan ja epäluuloinen mysteerioiden häväisemisestä syytetyitä vastaan, ja siitä näytti kaikki tämä olevan salaliitto ja koetus muodostaa harvainvalta tai yksinvalta. Ja koska kansa oli suutuksissaan näistä seikoista, ja kun jo suuri joukko arvokkaimmista henkilöistä oli teljetty vankilaan eikä tästä tahtonut tulla loppua, vaan päivä päivältä tultiin yhä hurjemmaksi ja aina vaan useampia vangittiin, niin yllytti eräs vangituista erästä toista, joka näytti olevan enin syyllinen, tekemään kanteen, oliko se sitten todenmukainen vai eikö. Sillä kumpaakin väitetään, mutta ei kukaan silloin eikä myöhemminkään varmuudella voi puhua ilkityöntekijöistä. Puheellaan saa hän tämän uskomaan, että hänen täytyi, jos hän ei ollutkaan tehnyt ilkityötä, pelastaa itsensä hankkimalla itselleen pääsön rangaistuksesta sekä vapauttaa kaupunki vallitsevasta epäluulosta, väittäen, että hänen pelastuksensa olisi varmempi, jos hän tunnustaisi, kuin jos hän kieltäen astuisi oikeuden eteen. Hän syytti siis itseään ja moniaita muita Hermeen kuvapatsaitten vioittamisesta. Ateenan kansa otti mielellään korviinsa tämän, kuten luuli, todenmukaisen tunnustuksen, oltuansa ennen suutuksissaan, jos joku väestöä vastaan juonitteleva ehkä oli salassa. He antoivat heti vapauden syyttäjälle ja niille, joita vastaan hän ei ollut tehnyt syytöstä. Mutta niitä, joita hän syytti, tutkittiin oikeudessa ja mestattiin, kun he saatiin kiinni. Pakoon päässeitä tuomittiin kuolemaan ja luvattiin rahapalkkio sille, joka ne surmasi. Epävarmaa kyllä on, olivatko rangaistut syyttömiä, vaan nykyoloissa oli se kaupungille suureksi hyödyksi.