Alkibiadeen suhteen olivat Ateenalaiset, hänen vihamiehensä kiihdyttäminä, jotka jo ennen hänen purjehtimistansa retkelle olivat häntä ahdistaneet, kovin suutuksissaan. Ja koska he olivat varmat luulossaan hänen rikollisuudestaan Hermeen patsaitten suhteen, niin he vielä mieluummin uskoivat mysteerioiden häväisemisen, josta häntä syytettiin, lähtevän samasta aatteesta ja tarkottavan salaliittoa kansaa vastaan. Sillä samaan aikaan, jolloin oltiin näin levottomia, sattui vähälukuinen Lakedaimonilais-sotajoukko saapumaan aina kannakseen saakka, selvittääkseen jotakin seikkaa Boiootialaisten kanssa. Tämä näkyi saapuvan hänen toimestaan sopimuksen mukaan eikä Boiootialaisia varten, ja arveltiin, että jos ei ehditty vangita syytettyjä miehiä, kaupunki olisi kavallettu vihollisille. Yhden yön viettivätkin kaupungin asukkaat aseilla varustettuina Teeseyksen pyhäkön läheisyydessä. Samaan aikaan luultiin myöskin Alkibiadeen Argoksessa oleskelevien ystävien vehkeilevän sikäläistä kansaa vastaan, ja Ateenalaiset jättivät saarilla säilytetyt panttivangit Argoksen väestölle mestattaviksi. Kaikkialta syntyi epäluuloa Alkibiadesta vastaan, niin että Ateenalaiset tahtoivat vetää hänet oikeuteen ja mestata hänet, jota varten he lähettivät Salaminia laivan Sikeliaan noutamaan häntä ja muita syytöksen alaisia. Noutajia oli käsketty ilmoittamaan hänelle, että hän seuraisi puolustautuaksensa, mutta he eivät saisi vangita häntä. Haluttiin välttää melua sekä omien että vihollisten Sikeliassa olevien sotilaitten ja varsinkin Mantinealaisten ja Argolaisten tähden, koska arveltiin heidän hänen houkutuksestaan ottaneen osaa sotaretkeen. Alkibiadees ja hänen myötäsyytettynsä seurasivat omassa laivassaan Salaminia laivaa, purjehtiakseen muka Ateenaan. Mutta kun he saapuivat Tuurioin seuduille, niin he eivät enää seuranneet, vaan astuivat pois laivastaan ja katosivat, koska he pelkäsivät palata kotia, esiintyäkseen panettelun asettaman oikeuden eteen. Kotvan aikaa hakivat Salaminia laivan miehet Alkibiadesta ja hänen seuralaisiansa, vaan kun eivät mistään voineet heitä löytää, lähtivät he paluumatkalle kotia. Pakolaisena purjehti Alkibiadees vähän myöhemmin Tuurioista Peloponneesokseen pienellä aluksella. Ateenalaiset tuomitsivat hänet ja hänen seuralaisensa, heidän poissa ollessaan, kuolemaan.
Tämän jälkeen jakoivat toiset Sikeliassa olevat Ateenalaiset päälliköt sotajoukon kahteen osaan arvalla ja purjehtivat koko sotajoukollaan Selinukseen ja Egestaan, haluten tietää, antaisivatko Egestalaiset luvatuita rahoja, ja tutkia Seluntilaisten oloja sekä ottaa selvää näiden eripuraisuuksista Egestalaisten kanssa. He purjehtivat pitkin rantoja, pitäen vasemmalla kädellä Sikelian Tyrseeniläisen lahden puolista osaa, ja saapuivat siten Himeraan, joka on ainoa Helleeniläinen kaupunki tässä osassa Sikeliaa. Kun ei heitä täällä otettu vastaan, purjehtivat he edemmäs. Purjehdusmatkallaan valloittivat he Hykkaran, joka on Egestalle vihollinen Sikanilainen kauppala ja joka sijaitsee meren rannalla. He tekivät asukkaat orjiksi ja antoivat kaupungin Egestalaisille, sillä heidän ratsuväkensä oli täällä saapuvilla. Ateenalainen jalkaväki kulki itse halki Sikelian, kunnes se saapui Katanaan, ja laivat purjehtivat, tuoden orjat, ympäri saarta. Niikias purjehti viipymättä pitkin rantoja Hykkarasta Egestaan, toimitti muut asiat ja yhtyi sotajoukkoon, otettuansa veroja 30 talenttia. Hän möi myöskin orjat ja sai niistä 120 talenttia. Ateenalaiset purjehtivat niinikään Sikelialaisten liittolaisten luokse ja käskivät näiden lähettää sotaväkeä. Puolella sotaväellään hyökkäsivät he Geleaatilaista Hyblaa vastaan, mutta eivät voineet sitä valloittaa. Tähän tämä kesä loppui.
Seuraavan talven alussa valmistautuivat Ateenalaiset tekemään hyökkäyksen Syrakuusalaisia vastaan, mutta Syrakuusalaiset puolestaan niin ikään hyökätäkseen Ateenalaisten kimppuun. Sillä kun Ateenalaiset eivät heti, Syrakuusalaisten vielä ensi pelon alaisina ja odotuksissaan ollessa, hyökänneet heidän kimppuunsa, rohkaistuivat nämät päivä päivältä yhä enemmän. Ja kun Ateenalaiset purjehtivat toiselle puolelle Sikeliaa kauas heistä, eivätkä voineet valloittaa Hyblaa väkirynnäköllä, niin Syrakuusalaiset halveksivat heitä ja pyysivät päälliköitään, kuten rohkaistun väestön tapa on, johtaa heitä Katanaan, kun eivät viholliset heitä ahdistaneet. Syrakuusalaiset ratsumiehet, jotka ratsastivat tarkastamaan vihollisia Ateenalaisten leirin läheisyyteen, pilkkasivat heitä kaikin tavoin, kysyen olivatko he ehkä saapuneet vieraaseen maahan mieluummin asumaan yhdessä heidän kanssaan, kuin viedäkseen Leontinilaiset näiden kaupunkiin takaisin.
Tämän huomattuansa koettivat Ateenalaisten päälliköt houkutella Syrakuusalaisten koko sotajoukkoa niin kauas kaupungista kuin mahdollista, jota vastoin he itse, purjehtien pitkin rantoja yön aikana, kaikessa hiljaisuudessa hakisivat sopivan leiripaikan. Sillä he käsittivät, etteivät he yhtähyvin voisi tätä tehdä, jos he laskisivat sotilaitaan suorastaan laivoista aseellisia vihollisia vastaan, tahi jos nämät heidät huomaisivat, kun he kulkisivat maitse. Koska heillä ei ollut ratsumiehiä, niin voisivat Syrakuusalaisten lukuisat ratsumiehet kovasti ahdistaa heidän väkeänsä ja kuormastoa, jonka tähden oli haettava paikka, jossa he olivat jokseenkin suojassa vihollisilta ratsumiehiltä. Ateenalaisia seuraavat Syrakuusalaiset pakolaiset osottivat heille sopivaksi paikaksi Olympieionin ympäristön, jonka Ateenalaiset valloittivatkin. Tässä tarkotuksessa keksivät päälliköt seuraavan keinon. He lähettivät luotettavan miehen, jonka myöskin arveltiin olevan Syrakuusalaisten päälliköiden suosiossa. Hän oli Katanalainen mies, joka sanoi tulevansa Katanasta, heidän kaupungissa vielä olevien puoluelaistensa lähettämänä, joitten nimet he kyllin tunsivat. Hän sanoi, että Ateenalaiset viettivät yönsä kaupungissa aseettomina, ja että Katanalaiset, jos Syrakuusalaiset määrättynä päivänä aamun koittaessa koko sotajoukollaan hyökkäisivät leiriä vastaan, sulkisivat tien niiltä, jotka olivat kaupungissa, ja polttaisivat laivat, ja että Syrakuusalaiset helposti voisivat, hyökäten linnotusta vastaan, ottaa sen haltuunsa, että lukuisat Katanalaiset yhtyisivät heihin, ja että ne, jotka olivat hänen lähettäneet, jo olivat panneet toimen alkuun.
Syrakuusalaisten päälliköt, jotka muutenkin olivat rohkaisseet mieltään, ja jotka jo ilman tätä olivat aikeissa hyökätä Katanaan, uskoivat epäluulotta tätä miestä, määräsivät heti päivän, jolloin he saapuisivat, ja antoivat hänen mennä tällä viestillä. Kun nyt Selinuntilaiset ja muitakin liittolaisia jo oli saapunut, käskettiin koko Syrakuusalainen sotaväki olemaan valmiina lähtemään liikkeelle. Kun Syrakuusalaisten kaikki varustukset olivat valmiit, ja kun heidän lähtöpäivänsä lähestyi, lähtivät he liikkeelle Katanaa vastaan ja viettivät yönsä Symaitos virran läheisyydessä Leontinilaisten maassa. Kun Ateenalaiset saivat tiedon heidän lähdöstään liikkeelle, niin he veivät koko oman sotajoukkonsa ja kaikki avuksensa saapuneet Sikelialaiset ja muut liittolaiset laivoihin ja kuorma-aluksiin ja purjehtivat yön suojassa Syrakuusaa vastaan. Aamun valjetessa astuivat Ateenalaiset laivoista Olympieionin alueelle leiriytyäksensä. Kun Syrakuusalaisten ratsumiehet, jotka ensin saapuivat Katanaan, huomasivat koko sotajoukon purjehtineen, niin he palasivat takaisin ja ilmottivat tästä jalkaväelle, jonka kuultuaan kaikki kääntyivät takaisin, rientääksensä kaupunkia puolustamaan.
Koska Syrakuusalaisilla oli pitkä matka, asettui Ateenalainen sotaväki kaikessa levollisuudessa mukavaan paikkaan, jossa he arvelivat voivansa alottaa taistelua, milloin vaan halusivat, ja jossa Syrakuusalainen ratsuväki heitä vähin voisi vahingoittaa sekä taistelun kestäessä että ennen sitä. Toiselta puolen sulkivat paikkaa muurit, rakennukset, puut ja suot, pitkin toista kulkivat jyrkät vuoret. He kaatoivat lähimmät puut, veivät ne meren rannalle ja rakensivat paalutuksen laivojen suojaksi. Daskoonin läheisyyteen, jossa vihollisten oli helpoin päästä heidän kimppuunsa, varustivat he kiiruullisesti valituista kivistä ja puista linnoituksen sekä repivät Anapos joen yli kulkevan sillan. Kaupungista ei kukaan käynyt heitä estämään heidän toimestaan. Ensimmäisinä saapuivat Syrakuusalaiset ratsumiehet apuun, mutta myöhemmin kokoontui sinne koko jalkaväkikin. Alussa lähestyivät he Ateenalaista sotaväkeä, mutta kun nämät eivät kulkeneet heitä vastaan, kääntyivät he ja viettivät yönsä toisella puolella Heloorinan tietä.
Seuraavana päivänä varustautuivat Ateenalaiset liittolaisineen taisteluun ja asettuivat seuraavaan järjestykseen. Oikealla siivellä seisoivat Argolaiset ja Mantinealaiset, Ateenalaiset keskellä ja vasemmalla muut liittolaiset. Puolet heidän sotajoukostaan olivat asetetut etupäähän kahdeksan miehen syvyyteen, toinen puoli telttain eteen neliöön, myöskin kahdeksan miehen syvyyteen. Näitten viimemainittujen oli käsketty rientää apuun, missä vaan näkivät sotajoukon olevan joutumaisillaan tappiolle. Näitten varamiesten keskeen oli myöskin kuormasto asetettu. Syrakuusalaiset asettivat 16 miehen syvyyteen raskasaseiset, joihin kuuluivat sekä kaikki heidän omansa että heidän avuksensa saapuneitten liittolaisten raskasaseiset. Suurin osa näitä liittolaisia oli Selinuntilaisia, sitten noin 200 Geloolaista ratsumiestä, lähes 20 Kamarinalaista ratsumiestä sekä 50 jousimiestä. Ratsumiehet, joita ei ollut vähemmän kuin 1,200, asetettiin oikealle siivelle ja heidän rinnallensa keihäänheittäjät. Kun Ateenalaiset olivat alkamaisillaan taistelua, kulki Niikias pitkin jokaista kansakuntaa ja rohkaisi kaikkia seuraavin sanoin:
"Ateenan miehet! Mitä meidän on tarvis kehoitusta tähän yhteiseen taisteluun? Varustuksemmehan on itsessään sopivampi tuottamaan meille rohkeutta, kuin kauniit puheet huonolla varustuksella. Sillä missä Argolaiset, Mantinealaiset, Ateenalaiset ja etevimmät saarelaiset ovat koossa yksimielisesti, miten ei jokaisella tämmöisten ja näin lukuisten liittolaisten avulla olisi suuri toivo voitosta, varsinkin taistellessa miehiä vastaan, jotka kyllä koko sotavoimallaan puolustautuvat, mutta jotka eivät ole valiomiehiä, kuten me, ja lisäksi Sikelioottoja, jotka kyllä muka meitä halveksivat, mutta eivät kestä meidän hyökkäystämme, koska heidän sotataitonsa ei ole heidän rohkeutensa veroinen. Muistakaamme myöskin, että olemme hyvin kaukana omasta maastamme, emmekä suinkaan ystävällisellä alueella, jonka me ainoastaan taistelulla voimme valloittaa. Minä teitä muistutan päinvastaisin kuin viholliset sotilaitaan. Sillä nämät muistuttavat miehilleen, että on taisteltava isänmaasta, minä sitävastoin, ettemme taistele isänmaassamme, vaan vieraassa maassa, josta emme helpoin pääse palaamaan kotia, jos emme pääse voitolle; sillä vihollisten lukuisa ratsujoukko meitä tulee ahdistamaan. Muistakaa oma arvonne ja käykää urhoollisesti vihollista vastaan, pitäen uhkaavaa hätää ja neuvottomuutta vihollisia pelottavampana".
Täten rohkaistuansa sotilaansa, vei Niikias heidät taisteluun. Syrakuusalaiset eivät vielä odottaneet hyökkäystä, jonka tähden he eivät olleet valmiit taisteluun. Koska kaupunki oli lähellä, olivat muutamat miehet lähteneet sinne, ja vaikka he kiiruhtivat, myöhästyivät he ja asettuivat joukkoon, mihin vain sattuivat. Heiltä kylläkään ei tässä eikä muissakaan taisteluissa puuttunut rohkeutta, vaan olivat vastustajiensa vertaisia miehuudessa, niin pitkälti kuin heidän sotataitonsa riitti, mutta tämän puutteellisuuden takia täytyi heidän kuitenkin väistyä, vaikkakin vasten tahtoansa. Joskaan he eivät arvelleet, että Ateenalaiset ensin tekisivät hyökkäystä, ja siis pakotettiin puolustautumaan mitä kiireimmiten, niin he kuitenkin tarttuivat aseisiin ja asettuivat heti vastarintaan. Ensin törmäsivät molemmin puolin kivenheittäjät, linkoojat ja keihäänheittäjät yhteen, ja ajoivat toisiaan pakoon, kuten kevytaseisten tapa on. Sitten toivat ennustajat tavanmukaiset uhrit esiin ja torvensoittajat rohkaisivat raskasaseisia hyökkäykseen. Syrakuusalaiset kävivät taisteluun isänmaan edestä, ja jokainen puolestaan pelastaaksensa itseään vaarasta ja saavuttaaksensa vapauden tulevaisuudessa. Vastustajista taistelivat Ateenalaiset vieraan maan valloittamisesta, ja jotta he eivät voitettuina tuottaisi vaaraa omalle maalleen; Argolaiset ja muut riippumattomat liittolaiset, jotta he, ottaen osaa taisteluun, saisivat osan niistä maista, joita vastaan he olivat ottaneet osaa sotaan, ja voittajina jälleen näkisivät isänmaansa. Alamaiset liittolaiset taasen rohkaistuivat toivottomasta tilastaan, jos eivät pääsisi voitolle, kuten myöskin toivosta, että heidän myötävaikutus voittoon tuottaisi heille paremman aseman.
Tappelun synnyttyä kestivät he kauan toistensa hyökkäyksiä. Taistelun kestäessä nousi ukkosen ilma jyrinällä, salamoilla ja runsaalla rankkasateella, niin että tämäkin lisäsi ensi kertaa taistelevien pelkoa, jotka vähin olivat tottuneet sotaan. Mutta harjaantuneemmille näkyi tämä olevan vuoden ajan aiheuttama tapahtuma, joka heissä herätti vähemmän hämmästystä, kuin voittamattomat vastustajat. Kun Argolaiset ensin olivat pakottaneet Syrakuusalaisten vasemman siiven peräytymään ja sitten Ateenalaiset vastaansa asetetut, niin jo muukin Syrakuusalainen sotajoukko hajaantui ja pakeni. Ateenalaiset eivät kuitenkaan ajaneet vihollisia kauas takaa, sillä Syrakuusalaisten lukuisat ja voittamattomat ratsumiehet tunkeutuivat heidän riveihin ja estivät heitä siitä, ajaen takaisin ne raskasaseiset, joiden he huomasivat ajavan heikäläisiään takaa. Kokoontuneina seurasivat Ateenalaiset vihollisia niin kauas, kuin se heille oli vaaratonta, mutta palasivat sitten takaisin ja pystyttivät voitonmerkin. Syrakuusalaiset kokoontuivat Heloorinaiselle tielle, asettuivat järjestykseen niin hyvin, kuin vallitsevat olot soivat, ja lähettivät, vaikka voitettuina, vartijakunnan Olympieioniin, peläten että Ateenalaiset ryöstäisivät siellä säilytetyt aarteet, ja heidän sotajoukkonsa palasi kaupunkiin.