— En.
— No mikä sinua sitten vaivaa?
— Ei mikään.
— Siinä tapauksessa täytyy meidän tänä iltana pitää oikein hauskaa. — Auton lasit rämisivät niin, että hän ei oikein kuullut Martan viimeisiä sanoja.
— Mitä meidän täytyy pitää? Juomisesta olen jo saanut kyltikseni.
— Hauskaa, oikein hauskaa, — sanoi Martta ja silitteli lämpimällä kädellänsä Albertin veltosti riippuvaa kättä. Albert ei sanonut mitään eikä myöskään vetänyt pois kättänsä, vaan antoi Martan sitä hyväillä. Auto töyssyi sinne tänne niin, että sisällä-istujat tölmäilivät toisiansa vasten, ja kerran löivät heidän päänsä yhteen. Martan kasvot koskettivat Albertin poskea, jota Martta hiljaa suuteli, mutta Albert ei ollut huomaavinansa mitään. Häntä niin väsytti, ja kuitenkin piti katkera, jäytävä tunne sydänalassa häntä valveilla. Hän ei saanut pois silmistänsä näkyä, jonka oli nähnyt astuessaan japanilaiseen huoneeseen: Ebba ja Urho olivat keskustelleet niin tuttavallisesti toistensa puoleen kallistuneina. Hän kärsi siitä, että hänen vierellänsä Ebban asemesta istui Martta. Hän tiesi varsin hyvin, että Ebba olisi istunut siinä, jos hän oikein olisi tahtonut, mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut, kun Ebban tunne oli Urhon valinnut.
Kansallismuseon kohdalla teki heidän autonsa äkkinäisen käänteen
Museokadulle päin. Albert heräsi ajatuksistansa ja kysyi:
— Mihinkä nyt, joko me nyt olemme kotona?
— Emme, me menemme nyt minun luokseni, — sanoi Martta veitikkamaisesti ja korjasi hattuansa, joka oli lentänyt käänteessä vinoon toiselle puolelle päätä.
— Sinun luoksesi? Eikö sinun kotisi ole sama kuin minunkin?