— Kotiin, hyvänen aika, eihän minulla täällä ole kotia, jos sitä nyt oikeastaan on missään. Minun ystäväni ja vieraani eivät mielellänsä tule minun kotiini, sillä se on heistä liian hieno ja he pelkäävät, etteivät osaa käyttäytyä, ja onhan äitisi siinä suhteessa sangen ankara ja pikkumainen. Ei, mutta mitä me tässä turhia jaarittelemme, sinun on saatava jotain hyvää. Likööriä minulla on täällä hiukan, sitä »maisterin vaasilikööriä», josta sinä niin pidät ja jota me sinun kunniaksesi kutsumme sillä nimellä. — Hän otti pienestä, lasiovella varustetusta, mustasta seinäkaapista kaksi korkeajalkaista liköörilasia, joista toinen oli vihreä ja toinen punainen.
— Mitä ihmeitä sinulla on?
— Älä ollenkaan ole levoton, sinä saat juoda punaisesta lasista, sillä se on lemmen lasi, minä juon vihreästä toivon lasista. — Hän kaasi ruskeasta, vaasintapaisesta ruukusta, jossa oli kaunis korva, lasit täyteen punertavaa, voimakkaasti tuoksuvaa likööriä.
— Älä hassuttele, sinulla on niin paljon lapsellisia konsteja, mutta maljasi, Martta, sinä olet kuitenkin sangen näppärä tyttö järjestämään itämaalaisia iltoja.
— Kiitos, Albert. Täällä on täydellinen vapaus, täällä saa käyttäytyä niinkuin kukin tahtoo. Minä voin järjestää sinulle vaikka Semiramiksen riippuvat puutarhat, — sanoi hän nauraen.
— Sepä olisi jotain harvinaista ja hauskaa nähtävää näin pohjoisessa.
— Oikeinko sinä tahdot? — nauroi Martta ja väänsi sähkönappulaa niin, että vain punaiset lamput jäivät palamaan; sitten hän täytti liköörilasit ja otti peilin edestä kristallisen hajuvesiruiskun ja kulkien tanssiaskelin ympäri huonetta ruiskutti siitä valkoruusun suloista tuoksua. Albert katseli hämmästyneenä sitä tottumusta, jolla Martta kaiken tämän järjesti, ja hän alkoi väkisinkin vaipua siihen velttoon ja huumaavaan tunnelmaan, johonka punainen valo ja valkoruusun tuoksu hänet tuudittivat.
Hän katseli kaikkea tätä keinotekoista kauneutta jonkinlaisella hartaudella ja uteliaisuudella; punainen valo leikki kaikkialla kirjavilla patjoilla, marmorisilla veistoksilla, seinillä riippuvilla tauluilla ja ennen kaikkea Martan kasvoilla. — Punainen valo tekee kaikki kauniiksi, — ajatteli hän katsellessaan Marttaa. Ääneen hän lausui:
— Tämä ei ole hullumpaa, mutta tästä puuttuu vielä jotain, soittoa.
— Ole huoletta, sitäkö sinä vielä kaipaat, — sanoi Martta ja juoksi perimmäiseen huoneeseen. Albert saattoi hyvin nähdä heiluvien helminauhojen läpi, kuinka Martta nosti suuren gramofonin lattialle ja veti sen vireeseen, kuinka hän asetti levyn paikalleen, käänsi suurikitaisen kaikutorven etuhuoneeseen päin ja tukki suuren villaliinan sen ammottavaan kitaan. Albert alkoi käydä yhä uteliaammaksi, — mitähän se nyt alkaa soittaa? — ajatteli hän. — Tietysti jotain banaalia valssia, sillä sellainenhan on Martan maku. — Hän näki, kuinka Martta pani koneen käymään, mutta tuota tavanmukaista häiritsevää alkumelua ja särinää ei kuulunutkaan; hän oli aivan hämmästynyt.