— Terve, tervissimo Albert, — sanoi Martta ja kohotti lasinsa, — kuunnellaanpas nyt minun taidettani. — Alkoi kuulua ikäänkuin kaukaisen jouhiorkesterin soittoa; aluksi kuului se hiukan epäselvänä, mutta pian Albert tunsi kappaleen, jonka hän usein oli kuullut ulkomailla suurissa konserteissa. Se oli hänen lempikappaleensa, nuoren australialaisen säveltämä »Merimiehen ikävä». Monasti oli hän elänyt sen sisällön mielikuvituksessansa alusta loppuun, ja nyt huvitti häntä kuunnella sitä gramofonin salaperäisenä esityksenä. Soiton vaimennettu ääni, nautittu alkoholi sekä väsymys estivät häntä olemasta kylliksi arvostelevainen, ja hän vaipui hetken tunnelmaan…
Hän kuuli selvästi, kuinka sellot soittivat laivan lähtiessä rannan ristiaallokkoa, ensi viulut kuvasivat kaihoisaa hyvästijätön säveltä, ja rannalle jääneen morsiamen nyyhkytykset kaikuivat selvästi alttoviulujen tummassa säestyksessä, joka laivan lipuessa ulos satamasta vähitellen kaikkosi…
Meren aallokko kävi suuremmaksi, selväpiirteisemmäksi ja rajummaksi sekä samalla yksitahtisemmaksi. Orkesterin kaikki jouhisoittimet lauloivat aavan meren suurta ja raskasta aaltoilua, varsinkin bassoviulujen kumeat rytmit antoivat selvän kuvan meren mahtavasta liikehtimisestä; korkea klarinetti puhalsi yksitoikkoista tuulen vinkunaa laivan köysissä ja raakapuissa, ja eristäytyneenä ikäänkuin sooloksi lauloi ensi viulu surunvoittoista merimieslaulua.
Mutta tuulen kimeä ääni touveissa ja köysissä yltyi, meren aallokko paisui myrskyksi, ja lemmenlaulu kuoli valtavaan rajuilman pauhuun. Mahtavat rummun tärähdykset ja metallisoittimien äkkinäiset törähdykset kuvasivat hätälaukausten kumeata jylinää, ja kimakat klarinettijuoksutukset hengenhädässä taistelevien ihmisten avunhuutoja, ja silloin tällöin heikosti kuuluva virren sävel kertoi kuoleman kauhun aiheuttamista rukouksista. Koko orkesteri pauhasi miltei korviasärkevänä epäsointuna…
Mutta vähitellen myrsky tyyntyi, vedet laivan keulassa solisivat, ja aurinkoinen päivä kimmelsi jouhisoittimien iloisissa sävelissä. Myrsky oli onnellisesti vältetty, alus kiisi varmasti eteenpäin, tuli yö…
Sordiinot viuluissa orkesteri soitti kuutamon salaperäistä, hämärää juhlallisesti nousevilla ja laskevilla mainingeilla, ja yksinäinen ensi viulu alkoi hiljaa, ikäänkuin huomaamatta laulaa mertakyntävän nuorukaisen koti-ikävää…
Hiljaa, huomaamatta taukosi soitto, ei kuulunut mitään tavallista, häiritsevää loppurasahdusta, kun gramofoni lopetti soittonsa. Albert istui hetkisen hiljaa oman mielikuvansa vallassa. Kun hän heräsi, ei hän ollut varma, oliko kuullut gramofonin soittoa vai oliko hän mielikuvituksessansa elänyt kuulemansa sävellyksen. Hän nojasi raskasta päätänsä sohvan silkkisiin patjoihin.
— Mitä sinä pidit? — kysyi Martta kuiskaten ja tarttui Albertin kuumaan käteen. Albert säpsähti kuin unesta.
— Mitäkö pidin? En tiedä soittiko halveksittu gramofoni sen kappaleen, jonka minä äsken kuulin, vai oliko se kaiku jostain ennen kuullusta esityksestä, mutta joka tapauksessa en minä luullut, että gramofoni voisi tarjota ainoallekaan musikaaliselle ihmiselle siedettävää tunnelmaa, minussa se ainakin herätti vanhan muiston ja lopusta minä pidin itse huolen. Sinun riippuvat itämaalaiset puutarhasi eivät keinotekoisuudessaan ole hullumpia, ja tuo kone taitaa olla kallis?
— Niin kait se on. Isä toi sen minulle kerran ulkomailta, ja se lienee parhaita lajiaan. Mutta voi se soittaa muutakin kuin vain tunnehymistyksiä.