— Oletko sinä Martta koskaan tullut ajatelleeksi, kuinka musiikki sentään on kummallista. On olemassa yksi sävellaji, jonka kaikki ilman mitään vastaväitteitä, kansallisuudesta huolimatta, myöntävät surun ja tuskan tulkiksi, tarkoitan mollia, ja on taas toinen sävellaji, joka yhtä selvästi on ilon ja riemun täydellisin ilmaisija. Eivät minkään kielen sanat, eivät mitkään muodot, viivat tai värit niin selvästi ja kaikille tajuttavasi ilmaise näitä tunteita kuin sävelet, sanattomat sävelet.
— Kyllä minä sen tunnustan, mutta en minä nyt jaksa filosofeerata musiikista; — sanoi Martta, joka kaiken aikaa kun Albert puhui oli istunut hermostuneena ja kärsimättömän näköisenä. Minä voin näyttää sinulle, kuinka minun koneeni voi tulkita duuria, mutta sitä ennen, tervissimo, — sanoi hän ja kohotti maljan juoden sen ahnaasti pohjaan.
— Älä herran nimessä aina hulluttele, sinussa ei ole yhtään vakavuutta.
Näin on niin hyvä olla.
Mutta Martta ei kuullut hänen viimeisiä sanojaan, vaan ponnahti ketteränä kuin nuori kissanpenikka ylös sohvasta, alkoi työntää tuoleja syrjään keskilattialta ja livahti samassa toiseen huoneeseen sulkien oven jälkeensä. Albert jäi yksikseen, hän oli täynnä uteliaisuutta, hetken outoa tunnelmaa ja jännitystä, sillä hän ei voinut aavistaa minkä yllätyksen hänen kekseliäs serkkunsa hänelle taas valmistaisi. Mutta samaan aikaan tuntui hänessä syvällä itsessänsä kalvava tuska ja suru; hän oli suostunut kaikkeen tähän karkoittaaksensa surullisia ajatuksiansa.
Häntä ahdisti, hän olisi tahtonut raitista ilmaa, mutta valo, tuoksut ja likööri kahlehtivat hänen väsyneen tahtonsa.
Samassa ovi aukeni, kuului voimakasta, reipastahtista soittoa ja kastanjettien kilahduksia. Kappale oli jokin tuttu espanjalainen tanssi. Martta syöksyi huoneeseen puettuna kauniiseen espanjalaiseen pukuun; hänellä oli päässään suuri, harmaa huopahattu ja hiuksissa luonnottoman suuri keinotekoinen, tulipunainen ruusu.
Albert oli hämmästynyt ja näyn häikäisemä, hän ei voinut hillitä itseänsä, vaan löi kämmenillänsä tahtia. Martta tanssi notkeasti, reippaasti ja hämmästyttävän tulisesti espanjalaisen boléron. Kun tanssi oli loppunut, heittäytyi hän hengästyneenä Albertin syliin ja peitti hänen kasvonsa ja suunsa kiihkeillä suudelmilla.
— Albert, rakas Albert, minä olen kauvan rakastanut sinua, ja sinä olet välinpitämättömyydelläsi kiusannut minua, mutta nyt sinä olet minun, minun ikiomani, niin, niin, älä puhu mitään, sinä olet minun, minä rakastan sinua, minä jumaloin sinua, ja minun koko olemukseni ikävöi sinua, minun tunteeni palo polttaa minut poroksi… Hän puhui niin nopeaan ja hengästyneesti, että Albert ei ehtinyt sanoa sanaakaan väliin, vaan koetti työntää häntä luotansa. Mutta Martta kietoi kätensä hänen kaulaansa ja puhui kiihkeästi:
— Ilman sinun rakkauttasi en voi elää, minä olen sairas, koko minun olemukseni himoitsee sinua, kuukaudesta kuukauteen olen minä ihaillen kaivannut sinua, — hän ponnahti hurjana seisomaan, tarttui rajusti Albertia käteen ja yritti vetää häntä toiseen huoneeseen. Mutta samassa Albert tempautui irti, hyppäsi seisomaan ja huusi:
— Sinä olet humalassa, Martta, sinä olet hullu. — Mutta Martta takertui uudestaan häneen ja yritti suudella häntä ja puhui läähättäen: