— Sinä et siis rakasta minua vähääkään, sinun välinpitämättömyytesi ei siis ollutkaan mitään teeskentelyä, kuten minä luulin, sinä rakastat toista, niin, minä tiedän sen. Ah, kuinka minä vihaan sitä ihmistä, hän on minun kaikkien onnettomuuksieni syy, tuo sinun Ebbasi, jota et kuitenkaan tule koskaan saamaan. Hän on myrkyttänyt koko minun elämäni, mutta hän ei ole tuleva sinun omaksesi, sillä hän rakastaa Koskulaa, niin, hän rakastaa Urhoa… — Yhtäkkiä hän irtautui Albertista ja peräytyi muutamia askelia keskilattialle. Albert seisoi huojuen ja nojasi itseänsä suuren tuolin selustaan. Hänkin oli hengästynyt niinkuin kiivaan juoksun jälkeen; Martan sanat olivat lyöneet hänet voimattomaksi.
— Kuuletko sinä, hän ei rakasta sinua, mutta minä rakastan ja minulla on tunteen oikeus sinuun…
— Sinä olet inhoittava! — sai Albert vaivoin sanotuksi käheällä äänellä ja peräytyi ovea kohti. Samassa Martta syöksyi hänen käsiinsä kiinni ja alkoi vetää häntä mukanansa.
— Sinä olet niinkuin äitisi! — karjaisi Albert vimmoissaan ja heitti hänet rajusti luotansa.
— Niinkuin äitini! — parahti Martta ja kaatui itkien lattialle.
* * * * *
Albert oli avannut akkunan, josta kylmä syysilma tulvehti sisään karkoittaen hajuveden, tukahduttavan tuoksun. Hän seisoi akkunan ääressä ja katseli ulos, jossa kuutamo kiilteli mustilla katoilla ja vastassa olevan kivimuurin akkunoissa. Albert oli sammuttanut punaisen valon ja sytyttänyt valkoiset lamput.
Hänen oli paha olla, kun hän katseli huonetta luonnollisessa valaistuksessa. Kaikki oli ollut niin kummallista, valo, tuoksut, juoma, soitto ja tanssi. Hän ei itsekään ymmärtänyt, mitenkä oli voinut vaipua niin keinotekoisiin tunnelmiin. Mutta tunnelmia ne joka tapauksessa olivat olleet ja sangen vaikuttaviakin, sitä ei hän parhaimmallakaan tahdollaan voinut kieltää. Ja hän alkoi jo ajatella, että tokko mitään täydellisesti keinotekoista ja luonnotonta onkaan, sillä ihmisethän kaiken tekevät ja kaiken tuntevat, ja jos lukemattomat tuhannet rakastivat esimerkiksi tällaisia tunnelmia, niin tuskinpa ne enää silloin olivatkaan keinotekoisia tai luonnottomia, koska niillä oli sisältöä, ja arvoa heille…
Martan yhä äänekkäämmäksi käyvä itku katkaisi hänen ajatuksensa. — Ainakin tuo on totta ja ehkäpä todellistakin, — ajatteli hän katsellessaan Marttaa, joka yhä makasi lattialla punaisella matolla ja itki niin, että hartiansa nytkähtelivät. Albert seisoi äänetönnä ja katseli maassa makaavaa nuorta naista. Kohtaus oli tehnyt häneen järkyttävän vaikutuksen, ja hän oli silmänräpäyksessä selvinnyt päihtymyksestään. Hänen kävi Marttaa sääliksi, mutta myöskin häntä inhoitti. Kun itkun nyyhkytykset alkoivat taas käydä voimakkaammiksi, lähestyi hän Marttaa ja nosti hänet sohvalle istumaan.
— Älä nyt enää itke, eihän sinulla ole siihen mitään syytä, — sanoi hän koettaen lohduttaa.