Martta käänsi itkettyneet kasvonsa häneen ja kysyi kuin unesta heräten:
— Mitään syytä?
— Niin, älä nyt enää itke, eihän se siitä parane.
— Mitään syytä, — toisti Martta ikäänkuin muistellen, — voi rakas Albert, minulla on paljon itkemisen syytä, koko minun elämäni on ollut paljasta itkua ja pitkä tuskan parahdus, — ja hän purskahti taas itkuun. Albert nousi ja meni neuvottomana akkunan luo ja katseli ulos. Hänen tunteensa olivat hyvin sekavat ja epämääräiset, hän ei ymmärtänyt Martan sanoista puoliakaan. Hän olisi mielellänsä lähtenyt koko huoneesta, mutta ei hän katsonut voivansa tehdä sitäkään. Miksi? Sekin oli hänelle epäselvää. Hän päätti odottaa, kunnes Martta rauhoittuisi, puhua hänen kanssaan ja vasta sitten jättää hänet yksikseen. Kun Martta taas oli hiukan rauhoittunut, sanoi Albert:
— Minä en ymmärrä sinua vähääkään, kerro nyt minulle rauhallisesti.
— Minä kerron, jos sinä voit rauhallisesti kuunnella minua, — sanoi Martta ja kuivasi kasvojansa. — Albert, sinä tunnet hyvin minun syntymäni tarinan ja sinä teidät yhtä hyvin kuin minä, että en ole mikään sinun serkkusi, vaikka minä siitä käyn, ja juuri syntymässäni on minun elämäni suuri tragiikka.
— Mutta onhan sinulla ollut hyvä koti ja olethan sinä saanut samanlaisen kasvatuksen kuin Ebba ja minä.
— Samanlaisen, ei koskaan. Minulla on ollut niitä samoja ulkonaisia etuja kuin teilläkin, mutta minulta on puuttunut se kaikkein suurin ja kallein, äidin rakkaus.
— Nyt minä taaskaan en ymmärrä sinua, sillä onhan täti Emma ollut sinulle hyvä ja kiltti niinkuin oma äitisi, sitä kait sinä et tahtone kieltää?
— Hyvä ja kiltti, siinä onkin kaikki, mutta hän ei ole rakastanut minua.