— Mistä sinä sen tiedät?
— Minä olen tuntenut sen, lapsuuteni on täynnä katkeria muistoja, jo silloin minä olen sen huomannut. Niitä havaintoja eli tuntoja on mahdoton sanoin kuvailla tai mainita mitään erikoisia tapauksia, minä olen vain joka hetki tuntenut, että saan kaikki armosta, että minulla ei ole mitään oikeutta kaikkiin niihin ystävällisyyden osoituksiin, joita minulle on suotu, että minulla oikeastaan ei ole elämisen oikeutta.
— Martta, kuinka voit ajatella noin! Sinä olet kiittämätön.
— Niin juuri, kiittämätön, se on oikea sana. Kiitollinenhan minun pitäisikin olla joka hetki, kiitollinen siitä, että olen saanut hyvän kasvatuksen, kiitollinen siitä, että minulla on Hagenien loistava nimi, kiitollinen kaikesta, kiitollinen ja yhä kiitollinen, mutta sitä minä en osaa olla.
— Martta!
— Mitä hyötyä on kiitollisuudesta? Onko kiitollisuus mikään ihmiselle sopiva tunne? Kerjäläinen voi olla kiitollinen lahjoittajalle siitä, että sai lahjan, mutta se tunnehan on ostettu tunne, jos se yleensä on mikään tunne. Minä en tahdo enkä voi olla kiitollinen, ja kuitenkin tahtoisin kiittää kaikesta rakkaudellani, mutta sitä tunnetta minussa ei vanhempiini ole, sillä lasten rakkaus vanhempiinsa syntyy vain vanhempien rakkauden lämmössä, ja sitä onnea ei minulla ole ollut elämässäni.
— Mutta sinä teet väärin vanhemmillesi, kyllä he ovat rakastaneet sinua, siitä on lukemattomia todistuksia.
— Niin, sinulla niitä kyllä voisi olla lukemattomia, sillä sinä olet katsellut minua samoilla vierailla silmillä kuin koko sukusi, mutta minulla ei ole ainuttakaan, taikka ovat ne hyvin hämäriä. Minä olen koko elämäni kärsinyt vääryyttä, koko minun lapsuuteni muistoinensa huutaa korviini sitä. Minä voisin mainita lukemattomia pieniä esimerkkejä, jotka kuuluvat siihen suureen kokonaisuuteen, josta minä puhun, mutta se ei sittenkään tulisi täydelliseksi tai sellaiseksi, että sinä voisit minua ymmärtää, sillä sinäkin olet vieras ihminen. Minä rakastan sinua, mutta toivottomasti. Rakkautta minä janoan. Se pohjaton rakkauden kaipuu, joka onnettomassa syntymässäni on osakseni tullut, ja se hellyyden jano, joka lapsuudessani ei ole tyydytystä saanut, vaatii nyt oikeuksiansa, mutta sen muodot ovat nyt muuttuneet sellaisiksi, että ihmiset tuomitsevat sen rakkauden huonona. Mutta rakkautta se kuitenkin pohjaltansa on, vaikka se onkin vain suuresti onnettomien ihmisten rakkautta. Ja sentähden on oikeastaan turhaa puhua sinulle, sillä et sinä kuitenkaan voi ymmärtää minun onnettomuuttani…
— Mutta koetahan toki, minulla on ainakin suuri halu yrittää ymmärtää sinua.
— Kun olin koulutyttö, kävin minä muiden mielestä puettuna aivan samalla tavalla kuin Ebba, mutta itse minä tiesin, että Ebba osasi aina järjestää omaan pukuunsa parempia aineksia kuin minä — huomaa, että olen nainen — ja jos minä valitin siitä äidille, niin ei hän koskaan auttanut tai tukenut minua tässä epätasaisessa kilpailussa, vaan sanoi ystävällisesti, että sehän oli pieni asia. Niin se onkin, mutta silloin ei se suinkaan ollut minulle sitä. Kaikissa Ebban ja minun riidoissa oli Ebba aina lopuksi oikeassa, jos vedottiin äitiin. Minussa se herätti katkeruutta, ja vähitellen tuli minusta tottelemattomampi ja ilkeämpi lapsi kuin Ebbasta, ja jota enemmän minua rangaistiin, sitä paatuneemmaksi minä tulin. Yksi todella sydämestä lähtenyt hellä sana tai suudelma olisi ollut kylliksi sulattamaan roudan minun sydämestäni.