Nyt hän istui omassa nojatuolissaan ja ajatteli harmistuneena päivän tapahtumaa. Nyt hän todella tiesi, että tänään oli kolmastoista päivä. Hän ei ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta vähemmästäkin saattoi tulla taikauskoiseksi.
— Kirotut ihmiset, mikä ne olikin siihen heittänyt juuri sillä hetkellä! Ja se Aino Tuominenkin, se se sitten oli paha suustaan, se letukka. »Maisteri Koskula», mikä hävyttömyys, mokomakin. — Urho hermostui yhä enemmän ja sytytti paperossin.
»Maisteri» — kuinka se sana ensi kerran häneen kohdistettuna oli tuntunut mairittelevalta. Hän oli lapsellisesti iloinnut siitä, että häntä ulkomuotonsa tai ehkä viisautensa nojalla voitiin luulla maisteriksi. Se tuntui hänestä jonkinlaiselta tunnustukselta ja arvonannolta.
Yhä useammin ja useammin alettiin häntä vuosien kuluessa kunnioittaa sillä nimellä, mutta kuta useampi lukukausi kului, sitä epämiellyttävämmäksi se arvonimi hänelle kävi. Jos vuokrarouva tai jokin matami sanoi häntä maisteriksi, niin se oli oikeus ja kohtuus, mutta, jos sivistyneet ihmiset kutsuivat häntä sillä nimellä, niin se tuntui hänestä veriseltä pilkalta.
»Maisteri Koskula», niin kutsuivat häntä useat osakuntalaiset, varsinkin nuoremmat, mutta sille ei hän ollut niin arka, sillä eiväthän ne kaikki tienneet hänen tutkinnoistaan. Mutta kun kuraattori Kalliosaari, joka itse ei ollut mikään maisteri, kutsui häntä julkisesti osakunnan kokouksissa sillä arvonimellä, niin hän todenteolla häpesi. Nyt oli Kalliosaari keinotellut itsellensä tuon tutkinnon. Keinotellut, niin juuri, sillä Urho ei uskonut hänestä mitään hyvää.
Hän muisti varsin hyvin, kuinka neiti Hagenkin sinä ensimäisenä, kohtalokkaana iltana, jolloin he tutustuivat toisiinsa, oli sanonut häntä maisteriksi. Se oli tuntunut kiusoittavalta ja inhottavalta, ja hän oli ajatellut heti silloin sanoa, että tutkinnot olivat vielä suorittamatta, mutta hän ei ollut silloin saanut sitä voimaa mistään. Totuuden oli neiti Hagen kyllä myöhemmin saanut kuulla muualta, mutta ties missä muodossa!…
Vaikka oliko tuo nyt mikään suuri asia, jos nimitettiin mokomallakin arvonimellä; olihan maa sen arvoisia, köyhiä herroja väärällänsä. Hän oikein halveksi koko arvoa… Mutta oli se sittenkin, jos ajatteli asiaa tarkemmin. Se oli aste, joka eroitti ylioppilaan ylioppilaasta, kun vissit vuodet olivat kuluneet, se eroitti laiskan ahkerasta. Ylioppilaspiireissä sillä oli suurempi merkitys kuin moni saattoi luullakaan, ja monelle vanhalle civikselle se oli akilleskantapää, jolle ei ollut hyvä astua.
Ja itse teossa, olihan se mitätön asia muiden silmissä, mutta hänelle, hänelle se oli kaikki. Se oli hänen mielensä ainainen kalvava tuska, hänen olemisensa pahoittava valhe, hänen päiviensä ainainen häpeä ja hänen suuren kurjuutensa perussyy…
Niin juuri, hänen kurjuutensa syy. Jos hän olisi suorittanut joitain tutkintoja, olisi hän silloin ehkä paremmin saanut rahaa lainaksi. Aluksi, kun hänen lukunsa alkoivat myöhästyä, hän oli kuvitellut pitkittävänsä tutkintojansa siksi, että hän ylioppilaana ollen saattoi saada paremmin rahaa irti. Muutamat maisterit olivat sanoneet, että kun kandidaatti oli suoritettu, ei kukaan tahtonut antaa penniäkään, ja velallahan köyhän täytyi lukea, jos mieli eteenpäin. Mutta nyt ei kukaan enää luottanut hänen lukuihinsa, ei edes se auttanut maaseudulla, jossa rikkaat talonisännät olivat hänelle rahoja lainailleet ja menneet takauksiin, että hänen nimensä aina silloin tällöin mainittiin sanomalehdissä milloin osakunnan juhlapuhujana, milloin itse suuren ylioppilaskunnan luottamusvirkailijana…
Paha omatunto kolkutti kuin teräväkärkinen vasara. Tänään oli hän taas saanut ankaran varoituksen ja hetkellä, jolloin hän sitä vähimmin saattoi odottaa.