Että Kalliosaarikin oli valmistunut, ja hän, hän oli taaskin jäänyt jälkeen. — Veri syöksähti hänen kasvoihinsa, hänen tuli kuuma ja paha olla, hänen oli vaikea hengittää, hän luuli tukehtuvansa. Koko kauhea totuus näyttäytyi hänelle täydessä alastomuudessaan. — Hyvä Jumala, mitä hänestä tulee, mihinkä tämä päättyy? — Hänestä tuntui, niinkuin kauhean suuri, kuumuutta huohottava, tuntematon peto olisi tarttunut häntä kurkusta kiinni ja puristanut häntä hirvittävällä voimalla. Hän sulki silmänsä päästäksensä näkemästä tuota hirviötä; hänen ajatuksensa ikäänkuin salpautuivat yhteen kohtaan.
— Mitä minusta tulee? Mihinkä tämä päättyy? — Hän ei uskaltanut avata silmiänsä.
— Minä en tahdo sortua, minä en saa sortua, minun täytyy saada voimia tullakseni joksikin. — Hänet valtasi suuri kuoleman hätä, hänen ruumiinsa värisi niinkuin vilutaudissa, ja kylmä hiki helmeili hänen otsallansa. Elämän ankara, kammottava totuus puristi häntä niinkuin pihdit koko armottomuudessaan…
— Minä en tahdo sortua… Minä en tahdo kuolla… minä en tahdo… en, en…
Kun hän aukaisi silmänsä, näytti hänestä, että kuviot seinäpapereissa alkoivat suureta hirvittävällä nopeudella. Hän vilkaisi pöydälle, jossa kirjat alkoivat monistua ja kauhistuttavasti suureta. Kaikki esineet huoneessa liikkuivat ja lähestyivät häntä huimaavaa vauhtia pienentäen tilan hänen ympärillänsä olemattomiin. Hän luuli tulevansa mielipuoleksi ja hoiperteli vuodettansa kohti. Hänestä tuntui, että kaikki esineet tahtoivat puristaa häntä ja kokonaan tukehduttaa hänet.
Hänen hätänsä oli ääretön. Hän sulki silmänsä ja heittäytyi vuoteelle. Hänen kätensä taipuivat vaistomaisesti ristiin, ja hän alkoi rukoilla tietämättä itsekään millä tavalla, ketä ja mitä, mutta ikäänkuin kaukaa jostain äärettömästä menneisyydestä valahti hänen mieleensä pieni lapsuusvuosien rukous…
Hänestä alkoi heti tuntua koko joukon helpommalta. Sitten hän purskahti katkeraan, äänekkääseen itkuun… Kauvan itkettyään hän vihdoin nousi vuoteeltansa. Ilkeä mielikuva oli kadonnut, ja mielessä souti suloinen rauha. Nyt hän saattoi rauhallisesti ajatella tilaansa, ja hänelle kävi selväksi, että työ oli hänen ainoa pelastuksensa.
XI
Niinkuin suureen juhlaan kutsuen loistivat professori Hagenin kaksikerroksisen kivitalon akkunat. Runsas valo tulvehti jokaisesta akkunasta heijastuen taloa ympäröiville valkoisille hangille. Reki toisensa jälkeen pysähtyi kahden voimakasvaloisen kaarilampun valaiseman pääsisäänkäytävän eteen. Aina silloin tällöin saattoi nähdä reestä ulos astuvien naisten kauniita silkkipäähineitä, vilahduksen jostain vaaleasta puvusta tai valkoisen pienen tanssikengän.
Professori Hagenilla oli tavanmukaiset syystanssiaiset. Koko suuri huoneisto tulvehti nuorisoa, valoja ja kukkien tuoksua. Alakerrassa olevaan suureen saliin, jonka kullatut, violetinvärisellä silkillä päällystetyt huonekalut olivat sijoitetut pitkin seiniä, oli kerääntynyt suurin osa vieraista. Ebba ja Martta, jotka molemmat olivat puetut samalla tavalla, vaaleanvihreään silkkipukuun, jota tuoreet kallat koristivat, vastaanottivat tulevia salissa. Albert puuhaili suuressa hallissa johtaen vieraita sisälle esiteltäviksi äidillensä, joka istui kauniissa nojatuolissa salin valkoisen marmorikamiinin edessä.