Urho suuntasi kulkunsa kaupunkiin päin. Hänestä oli hauskaa kävellä kaduilla ja hän valitsi tien Pietarinkadulle läpi Vanhankirkon puiston.
Tultuansa tuohon hiljaiseen puistoon, jossa nyt ei näkynyt ainuttakaan ihmistä, hän istahti uupuneena eräälle penkille. Vaikka hän olikin väsynyt ja juomien hämmentämä, ei häneltä kuitenkaan jäänyt huomaamatta, että hän istui vanhoilla haudoilla. Ja hänen ajatuksensa alkoivat väkisinkin askarrella ijäisyyskysymyksissä, sillä haudoilla asustavat silloinkin, kun ne ovat keskellä vilkasliikkeistä kaupunkia, vainajien tomun maahan sitomat ajatukset. Ne ikäänkuin leijailevat hautojen yllä ja hiljaisina hetkinä etsivät muotoa niiden elossaolevien aivoissa, jotka ovat haudoille eksyneet…
Kostea maa tuoksui mullalle. Urho muisti pellot siellä maalla, ja hymyilevänä tuli äidin kuva mieleen. — Onnellinen hän, joka nukkuu nurmen alla siellä!
Urhoa oli usein vaivannut se, että äidin haudalla ei ollut mitään ristiä, sillä sen hankkiminenhan oli luonnollisesti hänen velvollisuutensa. Mutta täällä hän sai sillekin omantunnon soimaukselle lohdutuksen, sillä hän näki, että kaikki on katoavaista, että komeimmatkaan hautakivet eivät voineet uhmata vuosien kuluttavaa voimaa. Siis kaikki oli turhaa…
Sitten siirtyivät hänen ajatuksensa omaan itseensä. Tänään hän oli nähnyt, kuinka hänen viimeiset, epämääräiset toiveensa olivat surkastuneet niinkuin hennot sirkkalehdet kevätkylmässä. Hän ymmärsi, että Ebba ei enää koskaan voinut kuulua hänelle, ei edes ajatuksissakaan. Niin kauvan kuin Ebba oli ollut vapaa, oli hänelläkin palanut pieni kynttilä toivon alttarilla, mutta nyt se oli sammunut, ja rukousnauhan viimeinen helmi oli luisunut hänen sormiensa lomitse…
Vanhankirkon metalliset vesirännit rapisivat, niinkuin hiljaisella sateella. Vasta lumesta vapaaksi päässyt maa nosti ensimäisiä ruohon kärkiä ja tuoksui huumaavasti. Hän painoi päänsä penkin selustaan ja katseli yli hautojen. Hän olisi itkenyt menetettyjä nuoruuden työvuosia ja etukäteen elettyä tulevaisuutta, mutta hänellä ei ollut enää kyyneleitä. Hän kadehti vainajia, sillä niin raskasta oli elää…
Muutamia kyyhkysiä lensi kirkon räystään alta. Ne laskeutuivat maahan ruohikolle ja alkoivat varhaisen aamiaisensa. Urho katseli uteliaana niiden puuhia. Hän näki, että ne löysivät syötävää ja että ne iloisina kulkivat puunjuurelta puunjuurelle.
Noidenkin esivanhemmat olivat kerran olleet metsien ja tunturien asukkaita, mutta vihdoin kaupunkeihin muutettuaan olivat nekin muuttuneet kaupunkiin kuuluviksi. Kaupunki antoi niille ravinnon, mutta hän, joka oli ensipolven asuja täällä, sai palata siipirikkona takaisin kotiseudullensa, sillä hän ei ollut kestänyt sitä taistelua eikä niitä ponnistuksia, joita kaupunki häneltä vaati, jotta se olisi elättänyt hänet ja tunnustanut hänet omaksensa…
Oli valoisaa kuin päivällä.
Valo tulvehti kaikkialta, salaperäisenä, ja kuulakkana. Se ei luonut mitään varjoja, sillä sen voima oli yhtä suuri kaikkialla. Vähitellen alkoivat häntä vastassa olevien korkeitten kivimuurien akkunat kiiltää ja palaa. Aurinko oli noussut…