Kaikessa tuossa heräämisessä ja loisteessa oli hänen tumman sielunsa vastakohta. Valo häikäisi häntä. Sanomaton kaiho valtasi Urhon koko keväisellä voimallaan. Hän tiesi viettävänsä viimeistä yötä tässä kauniissa kaupungissa ja hän olisi mielellänsä itkenyt, mutta hänellä ei ollut enää kyyneleitä…
XX
Urho seisoi eräällä pienellä maalaisasemalla ja riiteli hermostuneena asemamiehen kanssa, joka oli muka heitellyt hänen matkakoriansa niin, että pohja oli siitä puoleksi irtaantunut. Syy ei kuitenkaan ollut asemamiehessä, vaan korissa, joka oli liiaksi heikko kestääksensä niin suurta painoa, sillä kori sisälsi pääasiallisesti kirjoja.
Vihdoin hän sai sen kyytipojan avulla onnellisesti rattaille, ja sitten he lähtivät hiljaa ajamaan. Yöllä oli satanut, ja kuoppainen kyläntie oli kurainen ja mahdoton juosten ajaa. Tien kummallakin puolella kasvavat koivut ja lepät seisoivat alakuloisina ja lehdettöminä, ja likomärät kuuset ja männyt varistelivat raskaita vesipisaroita kolean tuulen heiluttaessa niiden oksia.
Urho istui äänetönnä ja murtuneena rattailla sekä katseli murjottaen kulmiensa alta ohi matavia tuttuja seutuja. Ei pieninkään jälleennäkemisen ilo elähyttänyt hänen väsynyttä mieltänsä. Hänen ajatuksensa olivat kaukana. Hän näki mielikuvituksessansa, kuinka juna lähti Helsingin uudelta asemalta, kuinka se porhalsi raskaasti puhkien ohi Kansallisteatterin, ohi Kaisaniemen ja vihelsi pitkään ja vihlovasti kiitäessään ohi Alppilantien ylimenopaikan. Taakse jäi kaupunki, taakse sen kauniit, tutut ympäristöt. Näkiköhän niitä enää koskaan?… Hän oli pakahtua ikävään…
Hevonen alkoi juosta, sillä he tulivat aukealle, jossa tie kulki suoraan yli laajojen, mustien kevätpeltojen ja jossa tuuli oli hiukan kuivannut tietä. Aurinkokin yritti näyttäytyä pilvien lomasta luoden hiukan valoa ja iloa alakuloiselle maisemalle. Urho ikäänkuin heräsi ajatuksistaan ja alkoi kysellä kyytipojalta kylän kuulumisia, mutta vaikka poika jutteli jokseenkin vilkkaasti ja kuvasi hyvin eri henkilöitä ja tapahtumia, tunsi hän kuitenkin, kuinka vähän häntä liikutti kaikki se, mistä poika puhui.
Vihdoin he saapuivat kotitorpalle. Vanha mylly, joka ei vielä ollut täydellisesti kuivunut yöllisen sateen jälkeen, näytti synkältä ja mustanharmaalta. Myllyoja, joka oli kevättulvan paisuttama, kohisi voimakkaana ja mustana.
Kukaan ei ollut Urhoa vastassa, sillä isä oli myllyssä työssä eikä tiennyt mitään poikansa äkkinäisestä kotiintulosta. Urho nosti korinsa tuvan pienelle, laudoista kyhätylle kuistille ja lähti myllyyn isäukkoa tervehtimään.
Mylläri Juho Koskula oli varreltaan kookas ja roteva mies, vaikka hän, ollen hyvän joukon kuudennellakymmenellä, oli käynyt hiukan kumaraksi. Urho pujahti myllyn ovesta sisään ikäänkuin varkain, ettei vaan kukaan huomaisi, ja riensi suurten jyväsuppiloiden luo, joiden ääressä arvasi isän seisovan. Vanha Koskula ei ollut uskoa silmiänsä.
— Kah, Urhokos se siinä? — Mutta sitten muuttui hänen ilmeensä iloiseksi, ja pyyhittyänsä kätensä vieressä olevaan tyhjään jauhosäkkiin kävi hän kättä paiskaamaan.