Urhosta oli isä huomattavasti vanhentunut viimeksi kuluneena talvena. Hänen partansa oli käynyt harmaammaksi, vaikka saattoihan siinä olla tavallista enemmän jauhonpölyäkin. Ukko tuli iloiseksi ja vastaanotti poikansa sydämellisellä lämmöllä rauhalliseen, harvasanaiseen tapaansa. Hän kaatoi puolentynnyrin jyväsäkin suppiloon, tarkasti vielä, että kaikki oli kunnossa, ja tuli ulos auttamaan Urhoa matkakorin sisällenostamisessa.
Kun Urho astui tupaan, jossa tuttu, ummehtunut ilma hyväili hänen kasvojansa, ja näki isän hymyilevät, vanhat kasvot sekä äidin pienen, likaisen valokuvan seinällä suuren kaksoisvuoteen yläpuolella, oli hän purskahtaa itkuun, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja alkoi askarrella korinsa kanssa. Ukko katseli uteliaana ja ajatteli, että tokkohan sillä on jotain tuomisia. Mutta kun Urho nosti kirjan toisensa jälkeen pöydälle, istahti hän jakkaralle ja alkoi harvakseen kysellä kuulumisia. Mutta Urho vastaili vältellen, laverrellen kaikenlaista asiaankuulumatonta.
— Kun se Mantakin tuosta lähti kylälle asioilleen, olisi äkkiä tuossa tulokahvit kohauttanut.
— No välikös sen. Vai vielä se Manta auttaa isää siivouksessa ja ruuanlaitossa?
— Vielähän se. — Keskustelu katkesi siihen, sillä hänen täytyi mennä myllyyn, ettei kivet tyhjiltään jauha ja sytytä tulipaloa. Urho jäi yksin tupaan. Hänen oli raskas ja vaikea olla, tuntui niinkuin hänen koko ajan olisi täytynyt niellä alas jotain kurkkuun takertunutta palaa. Helsingin-aikuisten unettomien öiden tuttu tuska oli seurannut häntä tännekin, ja se tuntui entistä ahdistavammalta…
Kun Manta saapui kylältä, syntyi suuri riemu. Kahvit keitettiin tuossa tuokiossa, ja pöytään ilmestyi leipää, maitoa, kirpale voita ja sianlihan kanssa paistettuja perunoita. Hän puhui kaiken aikaa hääriessään talousaskareissa, eikä hänen kyselyhalullaan ollut mitään määrää, sillä hänen vanha kielensä oli kahvinjuonnista kylällä päässyt hyvään vauhtiin. Mutta hänelle oli »Urho maisterin» paljoa helpompi vastata kuin isän harvoihin, vakaviin kysymyksiin.
* * * * *
Mutta ensi hetken riemu alkoi häipyä, kun Juho Koskula ikäänkuin pieninä, vähitellen vaikuttavina myrkkyannoksina sai Urholta urkituksi hänen asioittensa oikean tilan. Ensin hän kiivastui, puhui syyttäviä sanoja vaimovainajastaan, joka oli Urhon vasten hänen tahtoaan opinteille ohjannut, mutta sitten kohdisti hän kauvan kyteneen, epämääräisen pelkonsa ja pettyneiden toiveittensa aiheuttamat katkerat ajatuksensa Urhoon, tuohon viheliäiseen tuhlaajapoikaan, jolta hän ei voinut toivoa vanhojen päiviensä tukea.
Urhosta tuntui siedettävältä, niin kauvan kuin isänsä oli vihainen ja ärtyisä, mutta kun hän vähitellen päivien kuluessa rauhoittui ja kävi entistä harvapuheisemmaksi ja kulki alakuloisena, silloin Urho luuli menettävänsä järkensä, sillä niin vihloi häntä murtuneen isänsä näkeminen. Se näky oli kauheampi kuin itse kuolema…
Alkuaikoina oli heillä käynyt paljon kyläläisiä, sekä vanhoja että nuoria, sillä vaikka Urho oli koettanut ikäänkuin piillen pysyä kotosalla, ei Manta voinut olla kertomatta kylällä »Urho maisterista». Ihmiset tulivat uteliaina katsomaan, että »oikeinko se maisteri oli käynyt isostelevaksi, kun ei kylälläkään näkynyt». Mutta ihmeekseen he näkivät, että »maisteri oli alhainen ja nöyrä ja puhutteli tuttaviaan oikein alamaisesti».