Nämä vieraskäynnit olivat Urholle sanomattoman vastenmielisiä. Häntä inhoitti ja hän vihasi kaikkia noita uteliaita ihmisiä, jotka tulivat häntä kyselyillään kiusaamaan. Hän oli aina vainuavinaan, että ihmiset puhuivat hänelle ilkeyksiä viattomuutta teeskennellen. Hän ei tuntenut pienintäkään yhteenkuuluvaisuutta heihin, mutta hän koetti olla ystävällinen ja kansanomaisen kohtelias, jotta kenelläkään ei olisi mitään muistuttamista häntä vastaan ja jotta hän siten voisi mahdollisimman kauvan salata oman onnettomuutensa, sillä toivoihan hän vielä aikaa voittaen pääsevänsä johonkin muualle täältä.

Yhä enemmän ja enemmän kirkastui hänelle oma syyllisyytensä. Hän näki taas uudestaan, kuinka vaatimatonta ja kieltäytyvää kättensä työllä eläjien elämä sentään oli. Ruoka, joka ensi päivinä oli ollut siedettävää, muuttui sekä huonommaksi että niukemmaksi, sillä kodissa vallitsi suuri köyhyys. Urho ei voinut ilman katkeruutta ja katumusta muistella kaikkia niitä monia komeita päivällisiä, joita hän toisten rahoilla oli syönyt Helsingin suurissa ravintoloissa. Nyt hän taas huomasi, kuinka paljon ihmiset saavat kärsiä ja ponnistella vain jokapäiväisen leipänsä takia. Mutta kun isä tuontuostakin nuhdellen huomautti Mantalle ruuan huonoutta, kun »maisterikin» oli kotona, häpesi Urho niin, että olisi toivonut olevansa kaukana sieltä, sillä Manta vastasi aina kimmastuneena, että syököön mitä on ansainnutkin.

Myöskin Manta oli vähitellen viekkaudessaan lirkuttanut harvapuheiselta Juho Koskulalta Urhon salaisuuden ja myrtynyt siitä, että häneen, vanhaan ihmiseen ja sukulaiseen, ei oltu sen enempää luotettu. Siksipä hän parjailikin Urhoa kylällä pikkuhiljaa, kun vaan sopi. Jokainen uusi päivä toi Urholle uusia kärsimyksiä.

Mitä hän tekisi? Millä saisi aikansa kulumaan? Lukisi, mutta mitä hyötyä siitä olisi, sillä eihän isä, yhtä vähän kuin hänkään, uskonut lukuihin, ja Manta suorastaan halveksi ja ilkkui tuota suurta kirjapinoa kaapin päällä. — Eräänä päivänä paistoi aurinko niin viekoittelevasti tuvan pienestä akkunasta, että hän ei enää kestänyt sisällä tukahduttavassa kuumuudessa, vaan lähti ulos mennäksensä metsään kävelemään. Mutta samassa valtasi hänet sellainen halu jollain tavalla ansaita leipänsä, että hän juoksujalkaa riensi myllyyn auttaaksensa isäänsä myllyssä. Isä hämmästyi hänen tulostaan ja työnsi hänet lempeästi syrjään sanoen nöyrällä, mutta samalla nuhtelevalla äänellä:

— Älähän toki, eihän sinun nyt sentään sovi, nauraisivat vielä kylällä, kun sinä tällä lailla…

Urho ei kuullut enempää, sillä hän syöksyi ulos kuin haavoitettu ja juoksi jonkun matkaa ylös pitkin myllynuoman reunaa. Äkkiä hän pysähtyi ja katseli silmät kummasti palaen mustaan veteen. Häntä niin huimasi. Vesi veti puoleensa niin voimakkaasti. Samassa ilmestyi isäukko myllyn ovelle; hän oli hätääntyneen näköinen, ja hänen kasvonsa olivat jauhoista ja kalpeudesta lumivalkoiset. Urho säpsähti ja katsoi isäänsä, jonka pää notkahti kumaraan. Sitten hän asteli hitaasti sisälle tupaan…

XXI

— Sinulle on tullut kirje, — sanoi Ebba eräänä toukokuun iltapäivänä ja ojensi sen Albertille, joka istui kirjoituspöytänsä ääressä ja järjesteli paperejansa, jotka olivat osia hänen tohtorinväitöskirjastaan.

— Kiitos, kas vain, sehän on Urho Koskulalta. Joko hän nyt on muuttanut näin varhain maalle. Oli todella ikävää, että hän ehti lähteä, ennenkuin minä tapasin häntä. Urho raukka oli kovin väsynyt ja masentunut, kun minä hänet viimeksi tapasin, mutta siitähän on jo kuukausia. — Albert avasi kirjeen ja silmäili sitä hetkisen itseksensä, sitten hän alkoi lukea sitä ääneen alusta, sillä tunsivathan he molemmat Urhon:

/#