Maalla, kotona toukokuun 7 päivänä.
Rakas ystävä!
Istun täällä maalla isäni pienessä tuvassa ja kuuntelen lähellä olevan myllykosken kohinaa. Minun täytyi vihdoinkin jättää rakas Helsinki, sillä olisin muutoin kuollut nälkään sen kaduille. Minulla oli monasti halu ja kaipaus tulla Sinun luoksesi, saadakseni nähdä Sinua, neuvotella kanssasi ja vihdoin pyytääkseni Sinulta rahaa, mutta olihan se mahdotonta. Sinä olit silloin vielä kuulemma jokseenkin heikko, enkä minä rohjennut rasittaa Sinua sellaisilla huolilla.
Täällä on kuolettavan ikävää. Olen isäukon kanssa kahden. Hän on käynyt vanhaksi, mutta otti minut ystävällisesti vastaan niinkuin tuhlaajapojan. Olen kertonut hänelle koko onnettomuuteni, minusta ei tule mitään… Minua hävettää niin sanomattomasti, mutta ainakin toistaiseksi täytyy minun turvautua hänen apuunsa. Naapurit ovat hirvittävän vastenmielisiä. He käyvät täällä usein muka kuulemassa pääkaupungin uutisia, mutta minä tunnen hermoillani, että he ovat tulleet katsomaan alennustilaani. He iloitsevat siitä, sen näkee heidän silmistänsä, jotka kaiken aikaa varastavat minun ilmeitäni.
Nyt vasta täydellisesti käsitän koko suuren onnettomuuteni. En ole »herra», joka voisi virallansa elättää itsensä, enkä myöskään ole talonpoika taikka mäkitupalainen, joka kuuluisi tänne. Minä kuulun siihen kaikkein halveksituimpaan luokkaan, »olemattomiin», jotka ovat alempiarvoisia kuin orjat muinaisessa Roomassa, sillä niilläkin oli jokin ammatti tai tehtävä, mutta minulla ei ole mitään…
Ympäristöni täällä ei tunnusta minua omaksensa, ja kaupunki ei myöskään huolinut minusta. Olen kuin maan ja taivaan välillä, vailla mitään pohjaa. Minä yritin astua ulkopuolelle syntymäni minulle määräämän yhteiskunta-aseman renkaan eli kehän. Siihen ei minulla ollut kylliksi voimia, ja nyt ympäristöni halveksii minua sentähden, että minä julkeninkaan yrittää nousta heitä korkeammalle, ja kuitenkin täytyy minun asua näiden loukattujen parissa. En voi lähestyä ketään, sillä vanhemmat ihmiset muka tietävät mikä minä olen, ja nuoret vierovat minua siksi, että olen »herra» taikka, mikä heistä on kaikkein pahinta, olen »hävinnyt herra».
Vapunpäivä oli minun oikea koettelemukseni päivä. Olin hengessäni mukana siellä Helsingissä. Niin mielelläni olisin tehnyt kaikki ne tavanmukaiset hullutukset, jotka kuuluvat sen päivän ohjelmaan siellä. Ajattelet, että minussa ei ehkä vieläkään ole todellista vakavuutta. On kyllä! Mutta olisin niin mielelläni ollut vielä kerran, vaikkapa viimeisen kerran, oikein nuori, vallaton ja hurja… Vanha, likainen ylioppilaslakkini oli minulla sinä päivänä päässäni sisällä tuvassa. Myllyojasta poimitut tulenkeltaiset rentukat loistivat saviruukussa pöydälläni niinkuin lukemattomat auringot, mutta eivät ne valaisseet minun sieluani, sillä niin taittunut olin minä mielestäni. Minä en kehdannut lähteä ulos se lakki päässäni, sillä tunsin, että ihmiset olisivat katsoneet sitä niinkuin häpeäni kruunua. Älä luule, että olen tullut sentimentaaliseksi, sillä kuten tiedät, pidän sitä tunnelajia varsin ala-arvoisena, mutta minä en voi sille mitään, että tunsin sillä tavalla Vappuna.
Täällä tekee kevät niin ihanana tuloansa, mutta minua ei se ilahduta, sillä kaipaukseni on siellä Helsingissä. Käyn miltei joka päivä kolme kilometriä kirkonkylän kauppiaan luo, sillä hänelle tulee pääkaupunginlehtiä, ja siellä viivyn usein iltahämärään ja luen niitä.
Hyvä Jumala, kuinka ihminen voi tulla sellaiseksi, kuinka on vihlovaa kun lukee: »Tänään vedetään Seurasaaren ulkomuseossa nuottaa», »Alppilassa soittaa tunnettu italialainen orkesteri», »Hesperian puistossa on suuri kevätjuhla», »Aurinkoinen huone vuokrataan Merikadulla». Minä voin toisinaan lukea kaikki asuntoilmoituksetkin ja kuvittelen mielessäni missä päin kaupunkia ne asunnot ovat ja mitä muistoja liittyy minulla siihen ja siihen paikkaan. Kaupunki on vienyt minun sieluni, vaikka ruumiini vetelehtiikin täällä. Sinä, Albert, ymmärrät minun kaihoni ja tuskani…
Lohdutusta ei suo edes se tieto, että on lukemattomia muita, joilla on sama kohtalo, sillä minun kohtaloni on yksinomaan minun. Minä vihaan sitä hetkeä, jolloin tulin Helsinkiin, ja kuitenkaan en mielisi luopua ainoastakaan sikäläisestä elämyksestä, sillä siellä minä olen kuitenkin todella elänyt. Täällä oloni onkin jo kuolemaa taikka ainakin elävänähaudattuna olemista, sillä niin minua täällä tukahduttaa…