Maisteri Hagenin esteettistä väitöskirjaa, joka käsitteli italialaista runoilijaa Leopardia, pidettiin hyvänä, mutta lujalle otti, ennenkuin maisteri Hagenista tuli tohtori Hakala. Yliopiston professoreissa näet nosti tämä nimenmuutos pahaa verta. Sehän oli kerrassaan häpeämätöntä. Professori Hagenin poika fennomaaniksi. Häneen oli liitetty paljon toiveita, hän oli varmasti kerran saava professorin paikan yliopistossa, niin oli suunniteltu ja ajateltu, sillä olihan hän tunnetusti lahjakas ja lisäksi professorin poika. Mutta nyt tämän skandaalin jälkeen tuli kaikki kyseenalaiseksi.
Väitöstilaisuus oli muuttunut suorastaan huvittavaksi ja jännittäväksi, sillä vastaväittäjä koetti kaikin mokomin löytää mahdollisimman paljon virheitä ja muistuttamisen syitä, joista muistutuksista nuori tiedemies kuitenkin suoriutui kunnialla, saaden vastauksillaan auditorin toisinaan äänekkäästi nauramaan. Lopullista arvosanaa myönnettäessä lienee kuitenkin professorien kesken ollut paljon kiivasta mielipiteiden vaihtoa, eikä arvosana ollut varsin niin loistava kuin mitä väittelytilaisuuden nojalla asiantuntijatkin olisivat voineet otaksua.
Albert Hakala suoritti tohtorintutkintonsa joka tapauksessa, ja hänen äitinsä, joka oli kuolla suruun ja ikävään suuressa asunnossaan Kaivopuistossa, koetti unhottaa koko nimenmuuton ja kutsui poikansa perheineen luoksensa saman katon alle asumaan.
Nyt oli Albert Hakala pienipalkkainen dosentti yliopistossa, mutta varakas kun oli, ei hän ollut palkastansa riippuvainen. Hänelle oli pääasia vain, että hän sai olla nuorison opettajana ja että hän sai läheisesti seurustella nuorison kanssa. Siihen seurusteluun tunsi hän nyt opinnoittensa jälkeen erikoista tarvetta, sillä hän oli huomannut, että elämää ei ollutkaan yksinomaan kammioissa istuskeleminen syviä viisauksia tuoksuvien kirjojen ääressä.
Hän oli vielä tavallaan nuori, hiukset tosin ehkä olivat jonkun verran harventuneet, ja kasvojen ilmeeseen oli tullut jotain väsähtänyttä, mutta joka tapauksessa uhkui hänen olemuksensa elämänhalua ja tervettä, ehkä kuitenkin jonkun verran liian hienostunutta voimaa. Suoritettuaan kandidaattitutkintonsa hän oli parina ensimäisenä vuotena sen jälkeen muka kirjoitellut tohtorinväitöstänsä, mutta todellisuudessa oli se ollut enemmän toimetonta »mukanaoloa». Sitten hän oli kokonaan luopunut kaikista nuorisoharrastuksistaan ja oikein todenteolla antautunut työhönsä. Nyt hän oli valmis, mutta hän oli kuin ihminen, joka todella vielä on nuori ja huomaa, että hänen ainoina auringonlaskuinansa ovat monena vuotena perätysten olleet pergamenttilehtien kellertävät kajastukset ja ainoana metsänrantanansa notkollaan olevat kirjahyllyt, ja hänet valtaa sanomaton kaipaus takaisin nuoruuteen ja elämään. Mutta koska menetettyjä nuoruusvuosia ei millään saa takaisin, niin oli suloista ainakin saada olla lähellä nuorisoa, sillä nuoruus tarttuu niinkuin vanhuuskin, ellei muuhun niin mieleen…
Tohtori Hakala korjaili erään nuoren oppilaansa, neiti Lahja Kaarion, seminaariharjoitusainetta. Estetiikan seminaareihin otti osaa kokonaista neljäkymmentä oppilasta, joista vanhan tavan mukaan suurin osa oli naisia. Aine oli hyvin kirjoitettu; se käsitteli Goethen nuoruudennäytelmää »Die Mitschuldigen», joka on kolminäytöksinen, runopukuinen huvinäytelmä ja toinen säilynyt tekele niistä monista, joita Goethe Leipzigissä-olonsa aikana kirjoitti, mutta jotka hänen oman, ankaran tuomionsa mukaan ovat joutuneet polttoroviolle.
Tohtori Hakalaa huvitti aineen ankaran kriitillinen sävy. Siinä oli niin paljon nuoruudelle ominaista uhmaa ja naiivia itsetietoisuutta. Kirjoittaja arvosteli oikein olantakaisen ylimielisesti ikävää huvinäytelmää, jonka piti esittää yhteiskunnallisia epäkohtia, vaikeita avioliittosuhteita ja ihmisten persoonallista rappiotilaa. Tohtori Hakala hymähti lukiessaan aineesta: »Kun Sophie ja Alcest vihdoinkin tapaavat toisensa kahdenkesken, niin luulisi, että he heti vaipuisivat toistensa syliin, rakastuneita kun ovat, se olisi luonnollisinta, mutta Goethe antaa Sophien pitää pitkän valitusvirren miehensä kunnottomuudesta…»
— Vai niinkö neiti Lahja Kaario tekisi, ajatteli tohtori Hakala hajamielisesti. — Olisiko se hänestä luonnollista, noin vain ilman mitään selittelyjä…?
Hän tuli hajamieliseksi, hän unohti aineen, ja hänen ajatuksensa kiitivät luentosaliin, jossa hän oli noussut omalta paikaltansa kateederista antaaksensa tilaa esiintyjälle, aineen kirjoittajalle. Kaikki on hiljaista, neiti Lahja Kaario seisoo kateederissa ja alkaa lukea hiukan värisevällä äänellä. Hän punastuu korvalehtiä myöten. Tohtori Hakala katsoo häneen koko ajan sivultapäin salaa uteliaana ja tarkkaavaisena. Puna tasaantuu vähitellen neiti Kaarion kasvoilla, ja hänen äänensä, kaunis pehmeä äänensä käy varmemmaksi… Hän ei kuuntele mitä neiti Kaario lukee, vaan hänen ajatuksensa kulkevat omia teitänsä:
— Kuinka totta onkaan kansanomainen lauseparsi, että »veri vetää»…