Samassa puhelin helähti. Albert säpsähti ja vastasi puhelimeen. Osakunnan sihteeri, maisteri Vuokatti, kysyi tuleeko kuraattori tänä iltana kokoukseen hiukan aikaisemmin.
— Tulen, kyllä minä tulen, — vastasi hän häiriintyneenä ja asetti pois kuulotorven sekä vaipui omiin mietteisiinsä.
* * * * *
Eiväthän Ebba ja hän olleet onnettomia. Heidän suhteensa oli tuollaista tasaista, rauhallista, ehkä hiukan viileätä ystävyyttä. Itse asiassa he olivat menneet liian aikaisin naimisiin. Rahahuolia heillä ei ollut, mutta Albert ei ollut vielä valmis tohtori, ja hänen aikansa kului liian paljon työssään. Miehen elämässä täyttää sittenkin niin paljon työ, mutta nainen on enemmän rakkausolento ja hänen elämänsä sisällyksenä on rakkaus. Hänen onnensa särkyy, jos siitä rakkaudesta puuttuu rahtunenkaan.
Albertin mieleen muistui aina, kun hän näitä kysymyksiä pohti, Pariisin salongissa näkemänsä Philip Heyl'in maalaama kaunis taulu »Amour et Devoir». Siinä rakkautta janoava nainen polvistuneena miehen eteen kurottaa käsiänsä häntä kohden ja lujalla otteella pitää kiinni hänen vyötäisistään. Mies nojaa veltosti taistellen taaksepäin, hänen kasvonsa kuvastavat tuskaa ja kyllääntymistä, mutta samalla myöskin antautumisen halua. Hän levittää nyrkkiin puristetut kätensä, joista toisessa on kaksi työn ja maineen seppeleeksi kaareutuvaa laakeripuun oksaa. Rakkaus ja velvollisuus, siinä miehen ristiriita…
Kyllähän Ebba ymmärsi, että Albertin piti ahertaa, mutta hän tunsi itsensä kuitenkin yksinäiseksi ja onnettomaksi, sillä hän kaipasi rakkautta ja hyväilyjä. Hänelle ei tuottanut tyydytystä eikä huvia sekään, että hän julkaisemastaan runokokoelmasta »Auringonlaskuja kaupungeissa», joka aikoinaan oli palkittu osakunnassa ja jota hän myöhemmin oli parannellut, oli saanut ystävällisiä ja kehuviakin arvosteluja. Tämä kehoitus ei kannustanut häntä uusiin yrityksiin… Hänellä ei ollut mitään erikoista Albertia vastaan, mutta kuitenkin oli heidän välinsä toisinaan jotenkin pingoittunut ja epäselvä…
Asiat muuttuivat hiukan, kun pikku Annikki syntyi. Aluksi tuntui kaikki käyvän hyvin, heidän elämänsä oli saanut uutta sisällystä, ja he rakastivat kilpaa lastansa. Mutta jonkun ajan kuluttua alkoi Ebbaa taas vaivata sama kuluttava hermotauti, joka lääkärien suureksi ihmeeksi aiheutti asteittaista huonontumista hänen voinnissaan. Aikoinaan verrattain voimakas ja hyvinvoipa Ebba oli muuttunut hiljaiseksi ja alakuloiseksi säilyttäen kuitenkin osan alkuperäisessä viileästä kauneudestaan.
Albert katsahti kelloansa, hänen oli jo aika lähteä osakunnan kokoukseen. Tultuansa kadulle alkoivat hänen ajatuksensa askarrella ylioppilasnuorison yhteydessä olevien kysymysten kanssa.
Tuo paljon puhuttu liiallinen ylioppilastuotanto oli luultavasti vähitellen lähimmässä tulevaisuudessa järjestyvä ja tasaantuva. Tosin koulut edelleenkin päästivät keväisin suunnattomat määrät ylioppilaskokelaita suojistansa, mutta elävä kokemus ja monien aikaisemmin yliopistoon tulleitten surullinen kohtalo oli ainakin muutamille nuorille ylioppilaille osoittanut, että kaikkien ei ollut syytä antautua jatkamaan opintojansa. Akateemisen sivistyksen saaneita tuntui jo olevan liiaksi, eikä ylioppilaskaan ollut enää saman arvoinen tekijä yhteiskunnassa kuin ennen.
Paljoa enemmän kuin tämä kysymys huolestutti häntä itse ylioppilasnuoriso, jonka kanssa hän sekä opettajana että kuraattorina oli tekemisissä. Liian vanhanaikainen ja kulunut kait oli tapa syyttää nuorisoa siitä, että sillä ei ollut kylliksi todellisia, jalompia harrastuksia. Mutta tosiasiana se sittenkin pysyi.