Suuria muutoksia ei tässä kodissa oltu isän kuoleman jälkeen tehty. Albert oli tietysti saanut isän huoneet kalustoineen, kirjastoineen, samoin oli äiti pitänyt omansa. Ebba, joka oli Albertin serkku, oli muuttanut omat mahonkiset huonekalunsa samaan huoneeseen, jossa hän nuorena tyttönä yliopistossa lukiessaan ja myöhemmin Albertin kanssa kihloissa ollessaan oli asunut. Pikku Annikille oli kalustettu Ebban huonetta lähellä oleva huone, jossa aikoinaan oli asunut Ebban kasvattisisar ja Albertin onneton serkku, Martta Hagen. Tästä tädistä ei Annikille koskaan kerrottu mitään…
Tohtori Albert Hakala oli samoihin aikoihin kuin hän viimeisteli väitöskirjaansa joutunut kansallisen innostuksen valtaan. Syventyessään yhä enemmän ja enemmän italialaisen Leopardin, tuon »kuoleman sulhon» sekä elämään että runouteen ei hän voinut olla innostumatta siitä mahtavasta noususta, vakavuudesta ja palavasta suuttumuksesta, joka ilmeni hänen suurenmoisessa isänmaallisessa runossaan »All' Italia». Häntä hämmästytti, että tämä persoonallisesti syvästi pessimistinen runoilija, joka herkällä antaumuksella tutki ja ajatteli ihmissielun onnettomuuden syvimpiä syitä, saattoi kuitenkin innostua niin rajattomasti isänmaakäsitteestä ja kärsiä maansa häpeällisestä tilasta… Albertissa oli aina kytenyt kansallisen innostuksen salaisia kipunoita, vaikka ne olosuhteiden pakosta eivät olleet päässeet leimahtamaan ilmiliekkiin…
Hän oli yhä enemmän oppinut näkemään, että ellei suomalaista sivistystä viljellä juuri tässä maassa, niin missä sitä sitten viljeltäisiin. Hänen isänsä, professori Hagen, oli ruotsinmielinen, kuten vanhan keisarillisen Aleksanterinyliopiston miltei kaikki opettajat olivat, mutta hän oli kuitenkin osoittanut huomattavaa taipumusta niinsanottuun »nuorsuomalaisuuteen». Kuitenkin koko suku, hänen oma puolisonsa, joka oli syntyään vapaaherratar von Weimarn, ja piintyneet tapansa olivat estäneet häntä julkisuudessa esiintymästä nuorsuomalaisena.
Albert oli usein puhellut isänsä kanssa näistä asioista, ja isä oli ollut monessa kysymyksessä periaatteellisesti hänen kannallaan, vaikka hänen käytännössä täytyi akateemisen asemansa takia toimia toisin. Kerran oli Albert puhunut isällensä nimenmuutoksesta, mutta siitä ei ukko ollut tahtonut kuulla mitään. Albert oli puhunut innostuksella ja ihailulla niistä sadastatuhannesta kansalaisesta, jotka J.V. Snellmanin satavuotispäivänä olivat yhtenä joukkona muuttaneet epäkansalliset nimensä suomalaisiksi.
— Muuttakoot, mutta minä en muuta, etkä myöskään sinä. Onhan suorastaan hulluutta luopua vanhasta, kunniallisesta nimestään, jonka vanhemmiltaan on perinyt, — oli ukko sanonut ankarasti suuttuneena. Senjälkeen eivät he enää koskaan puhuneet siitä asiasta, mutta yhä kyti Albertin mielessä salainen toivo, että hän kerran isäänsä loukkaamatta voisi muuttaa nimensä suomalaiseksi. Sitten sattui isän äkillinen kuolema. Albertin väitöskirja ei ollut vielä painettuna, ja silloin hän päätti esiintyä ensi kerran julkisuudessa suomalaisella nimellä: Hakala.
Ensin äiti itki ja puhui isän muiston puutteellisesta kunnioittamisesta. Mutta kun se ei auttanut ja Albert yhä pysyi päätöksessään, suuttui äiti ja selitti Albertille juurtajaksain hänen suunnattoman rikoksensa kantavuuden.
Hagenit olivat vanhaa, hienoa sukua, jos ei nyt juuri niin vanhaa ja hienoa kuin von Weimarnit, niin ainakin hienompaa kuin moni myöhempinä aikoina syntynyt aatelissuku, jonka kilvessä vernissakaan ei vielä ollut ehtinyt kuivua. Hagenit polveutuivat suoraan Skandinaaviasta, jaa, ja aikaisemmin suorastaan Saksasta, josta von Weimarnit ynnä monet muut maan hienoimmista suvuista olivat kotoisin. Suku oli perinyt kaunissointuisen nimensä kunniallisilta esivanhemmiltaan. Samaa nimeä oli Albertin isäkin koko elämänsä kunnialla kantanut ja vielä lisännyt sen loistoa laajakantoisella elämäntyöllään, ja samaa nimeä kantoi hänen setänsä, hovioikeudenneuvos Hagen Turussa. Mitä sanoisi hänkin, jos Albert nyt heittäisi tämän kalliin perinnön typerien fennomaanien isänmaalliselle tuohialttarille, joka milloin hyvänsä voisi syttyä tuleen loistavien aateliskilpien pelkästä säteilystä…
Aah, hän häpesi poikaansa. Hyvä Jumala, sitä alennusta: olla tohtori Hakalan äiti ja syntyjään vapaaherratar von Weimarn! Ei, se oli liikaa…. Hakala, sehän tuoksahti suorastaan lehmille ja vasikoille…
Albert oli kuunnellut rauhallisena kiihtyneen äitinsä puhetta, ja kun tämä hetkiseksi oli levähtänyt, oli hän rauhallisesti selittänyt, että Hämeessä tehtyjen sukututkimusten mukaan Hagenien suku polveutui neljännessä polvessa Martti Alpertinpoika Hakalasta, joka oli hyväksi tunnettu kylänseppä ja jonka vanhin poika oli ammatiltaan nahkuri, mutta myöhemmin harjoitti suuremmassa määrässä viinanpolttoa ja myi kyläläisille viinaa tehden petoksia ja joutuen useita kertoja lain edessä vastaamaan teoistansa, kuten senaikuisista asiakirjoista näkyy. Mutta niiltä ajoilta oli Hakalasuvun suuri omaisuus peräisin — viinarahoja, kuten niin monien muiden suuret omaisuudet..
Tämä oli professorinrouva Hagenille liikaa; hän purskahti katkeraan itkuun ja sanoi ainiaaksi luopuvansa pojastaan. Albertin oli ollut paha olla, kun hän näin oli pahoittanut äitinsä mielen, mutta hän pysyi sittenkin mielipiteessään. Hän tiesi, että äitinsä kuitenkin katuisi sanojansa, jahka vain ennättäisi rauhoittua.