Jannesta tuntui niin kummalliselta ajaa kotia kohti tänä varhaisena aamuhetkenä. Viimeisen kerran hän nyt ajoi omalla hevosellaan yli tämän kivisen sillan, jolla hänellä aina kotimatkallaan oli tapana sytyttää paperossi.
Kaikki nukkuivat vielä Hermannissa siinä puurakennuksessa Saarikadun varrella, jossa hän asui vanhan äitinsä kanssa. Piha, jossa kasvoi pari korkeata petäjää ja lehdetön pihlaja, oli kiveämätön ja näin kelirikon aikana tavattoman likainen. Musta maa pisti esille siellä täällä lumisohjun alta, ja vähän reunemmalla oli harmaa graniittikallio aivan paljaana. Pihan perällä oli puusta tehty, vaaleaksi maalattu, sateiden ja auringon haalistama tallirakennus. Musta tallinovi oli vinossa, ja lukko ulvahti pahasti, kun hän aukaisi sen suurella avaimella.
Alakuloisena, pää riipuksissa Valko astui valjaista päästyään ilman ohjausta talliin ja asettui pilttuuseensa toisen hevosen viereen, joka hiukan hörähti uneliaana, kun Janne meni kaura-arkulle. Ensin hän juotti Valkon, antoi sitten kauroja ja heiniä. Sitten hän veti »troskan» vajaan ja palasi talliin, joka tuoksui väkevästi ammoniakille, niinkuin vanhat puulattiaiset tallit tuoksuvat. Hän katseli vielä kerran, oliko kaikki kunnossa, silitti Valkon sametinpehmeätä turpaa ikäänkuin hyvästiksi ja pysähtyi tallinovelle katsellen pihalle.
— Jopa päättyivät nuo kolmen vuoden epämiellyttävät yövalvonnat kaikkine kokemuksineen, — ajatteli hän siinä seisoessaan.
Hän astui hiljaa keittiöön, jossa hänellä oli tapana nukkua. Vanha äiti oli jo tapansa mukaan jalkeilla. Hän oli keittänyt kahvin valmiiksi, jotta Janne saisi kupin kuumaa tultuansa ulkoa kosteasta ilmasta.
— Ajo on lopussa nyt, äiti, — sanoi Janne ja ripusti sinisen vormunuttunsa naulaan.
— Niin, poikani, toivokaamme siitä toisesta toimesta enemmän iloa ja ansiota, — sanoi äiti ja katseli Jannea vakavasti pienillä, vesistävillä silmillään, kun Janne istui punertavan kaappipöydän ääressä ja hörppi höyryävää, hyvältä tuoksuvaa aamukahvia…
II
Tohtori Albert Hakala istui kauniisti kalustetussa työhuoneessaan. Tämä huone oli ollut hänen isänsä työhuone. Hän istui samassa puhvelinnahalla päällystetyssä kirjoituspöytätuolissa, jossa hänen isänsä, professori Hagen, oli eräänä iltana löydetty kuolleena. Professori Hagenia oli kohdannut äkkiarvaamatta halvaus, ja hänen odottamaton poismenonsa oli vähällä maksaa Albert Hakalan vanhan äidinkin hengen, sillä niin oli rouva Hagen surrut miehensä kuolemaa.
Isänsä kuoleman jälkeen oli tohtori Hakala muuttanut nuoren rouvansa Ebban ja heidän pienen tyttärensä Annikin kanssa vanhan äidin luo asumaan lapsuudenkotiinsa Kaivopuistoon merenrannalle. Perhe oli rikas, ja tämä kaksikerroksinen kivitalo, jossa perhe aina oli yksin asunut, oli perinnönjaossa joutunut äidin osalle, mutta koska se oli aivan liian suuri yhden vanhan naisen asuttavaksi, oli Albert äitinsä iloksi muuttanut perheineen sinne.