Janne oli valjastanut rattaiden eteen nuoren, komean hevosensa, josta hän hevosten korkean hinnan takia oli saanut maksaa hyvän summan, ja lähtenyt parin kilometrin päässä olevaan alhoon hakemaan juhannuskoivuja kuistin pieliin.
Hänkin oli kulkenut kuin unessa. Saavuttuaan Vähäjärven hakaveräjälle hän sitoi hevosen veräjänpieleen ja lähti kävellen katselemaan tuttuja seutuja. Aurinko paistoi tukahduttavan kuumasti, mutta Janne ei huomannut sitä, sillä sanaton onni ja riemu täyttivät hänen sydämensä. Oli niin kevyt olla, että olisi voinut vaikka keveitten pilvenhattaroitten lailla kohota taivaan äärettömään sineen.
Vähäjärven liejuinen ranta tuoksui niin tutunomaiselta. Pikimusta lieju poreili auringonpaisteessa tuossa lietteisellä rannalla, jossa hän lapsena oli henkensä uhalla pyydystellyt pieniä hauenpoikasia. Hänet valtasi vastustamaton halu koettaa, pettikö se vielä nytkin kuten ennen. Hän riisui nopeasti saappaansa, ripusti sukkansa pajunoksalle ja asteli avojaloin pehmeällä maalla. Siitä oli vuosia, kun hän oli saanut olla avojaloin ulkosalla. Tuntui kuin lapsuus olisi astellut hänen luoksensa. Musta lieju oli lämmintä ja hiveli suloisesti kalpeita jalkoja, joiden varpaitten välistä se niin hauskasti kitisten pursui jalan alta esille.
Näkyy se vajottavan vielä niinkuin ennenkin, ajatteli hän ja lähestyi rantaa katsellakseen, oliko rannassa hauenpoikasia.
Kovinpa se pettikin. Olikohan se tullut lietteisemmäksi, vai olikohan hän tullut painavammaksi? Kait hänessä sentään vika oli…
Muta tuoksui väkevästi, ja ruosteinen vesi nousi jalanastumiin niinkuin punainen veri. Hän poimi muutamia ruostelehtiä ja piteli niitä käsissään. Aivan ne olivat samanlaisia kuin ennenkin. Hänen teki mieli ulpukoita ja lumpeenkukkia. Vahinko vain, että ne eivät vielä kukkineet.
Hän palasi takaisin kovemmalle maalle ja juoksi pitkin korteheinän peittämää ketoa pienen puron äyräälle, joka juoksi Vähäjärvestä Syväjärveen. Puro oli vettä täynnä, ja vesi oli sameata. Janne pisti jalkansa veteen, mutta veti sen äkkiä pois, sillä vesi oli vielä hyvin kylmää. Siitä huolimatta hän rohkaisi kuitenkin itsensä ja pesi mutaiset jalkansa tässä kylmässä vedessä. Sitten hän istui puron reunalla olevalle kivelle ja kuivasi kuumottavat jalkansa auringonpaisteessa.
Hän saattoi kiveltä hyvin nähdä, kuinka vesi juoksi purossa ja taivutteli veden alla olevia ulpukan ja lumpeen lehtiä. Pieni hauenpoika ilmestyi kiven kohdalle ja ui itsepintaisesti vastavirtaan pysyen siten aivan liikkumattomana paikallaan. Sen evät vain työskentelivät ahkeraan, mutta eteenpäin se ei liikkunut. Jannen oli oikein vaikea pysyä kivellä, sillä niin hänen teki mieli pyydystää tuo pieni hauki, joka ei olisi riittänyt edes kissalle puoliseksi. Mutta hän hillitsi kuitenkin mielitekonsa ja katseli sen eloa tummassa, juoksevassa vedessä. Pitkä, vettynyt vesipillinkorsi ui haukea vastaan myötävirtaa. Hauki tuli levottomaksi ja ampaisi monta metriä eteenpäin virtaa ylös.
Suloista oli taas olla maalla näillä tutuilla seuduilla, joilla lapsena oli veljensä kanssa leikkinyt. Mieli tuntui samalla kertaa kevyeltä ja kaihoisalta. Elämä oli sentään niin ihmeellistä… niin ihmeellistä…
Hän haki saappaansa ja veti ne jalkaansa, sillä risut ja korret pistelivät hänen tottumattomia jalkojaan.