Toisenlainen niissä oli nahka silloin lapsena, kun »vareksen saappaat» olivat parhaimmillaan, — ajatteli hän hymyillen. Sitten hän lähti syvemmälle viidakkoon ja alkoi kaataa nuoria koivuja, joiden pienet, vaaleat lehdet värähtelivät ikäänkuin pelosta, kun hänen kirveensä osui niiden valkoisenvihertävään kylkeen…
Jannen valtasi oikein iso ikävä saunanlauteille, kun hänen sieraimiinsa tunkeutui koivunlehtien tuore tuoksu. Hän iloitsi jo etukäteen siitä nautinnosta, jonka kunnollinen maalaissauna uusine vihtoineen ja sähisevine kiukaineen oli hänelle tarjoava…
Kaadettuaan mielestänsä kylliksi puita hän alkoi vetää niitä rattaille, ja vihdoin hän läähättäen ja hikisenä istuutui nuorten koivujen pehmeään, tuoksuvaan syliin.
Aurinko poltti kuumasti, ja ilma tuntui painostavalta. Taivaalle oli alkanut kertyä suuria, komeita, valkoisenhohtavia pilviä, jotka muistuttivat jättiläisveturin jälkeensä jättämää savupilvisikermää. Hevonen juosta lönkytti laiskasti, ja Janne oli miltei uinahtaa pehmeälle vuoteelleen rattailla.
Hänen ajaessaan kirkon kohdalla herätti hänet suloisesta uinailustaan ystävällinen tervehdys. Tuomari Katajisto siinä kulki hienossa, valkoisessa hellepuvussaan. Tuomari pyysi päästä rattaille. Hän oli erinomaisen ystävällinen ja kohtelias.
— Herra Pöyhtäri on ollut hakemassa juhannuskoivuja, — sanoi hän kohteliaasti.
— Niin olen. Muuten voi tuomari mieluummin sanoa minua vain Pöyhtäriksi, sillä enhän minä ole mikään herra, — vastasi Janne hiukan häpeissään.
— Anteeksi, kuinka vain tahdotte. Aikooko Pöyhtäri jäädä oikein myötyriksi tänne maalle maanviljelijäksi?
— Niin olisi aikomukseni, jahka asiani siellä Helsingissä loppuvat.
— Niin, teitähän on onni suosinut oikein hyvin siellä pääkaupungissa.
Minulla taas on ollut paljon onnettomuuksia…