— Kuulinhan minä, että tuomarin isä kuoli tässä kevättalvella.
— Niinhän tuo kuoli, mutta se ei ollut suurin onnettomuus, vaan isäukon testamentti, jossa hän teki minut perinnöttömäksi ja lahjoitti kaikki rahansa N:n maanviljelyskoululle. Se oli minulle kova isku.
— Arvaahan sen, — sanoi Janne osaaottavasti.
Ja sitä seurasi toinen, vielä suurempi onnettomuus, sillä kun velkojani Helsingissä saivat tiedon siitä, panivat he minut vararikkoon, ja nyt olen köyhää köyhempi.
— Olipa se todella kova paikka ja vaikea kohtalo, kun on lukenut niinkin pitkälle kuin tuomari…
— Se lukeminenhan minun kohtaloni onkin, sillä isä ei tahtonut, että minusta olisi tullut herra, ja hän piti sanansa. Hän oli oikein sellaista vanhaa maalaisjuurta, joka ei turhia jaarittele, vaan pitää sanansa…
— Mutta voihan tuomari uudestaan yrittää asianajokonttorilla, sillä onhan tuomarilla vielä tietonsa tallella, niitähän ei kukaan voi ulosmitata, — neuvoi Janne avuliaasti.
— Kyllä niinkin, mutta minulla ei ole millä alkaa, ja kukaan ei enää usko minulle lainaksi. Sitäpaitsi olen menettänyt paljon itseluottamuksestani…
— Ymmärtäähän sen, — sanoi Janne. Syntyi hetken äänettömyys, ja Jannen mieleen muistuivat ne kauheat ajat, jolloin hän kulki alakuloisena ja onnettomana työtä etsien. Hänen tuli vieläkin paha olla, kun hän ajatteli kaikkia niitä nöyryytyksiä, joita niihin aikoihin oli saanut kokea….
— Ajattelin kysyä teiltä, voisitteko lainata minulle vähän rahaa joksikin aikaa, jotta pääsisin taas jaloilleni. Olen näet kuullut, että olette ansainnut paljon rahaa näinä aikoina, — sanoi tuomari Katajisto hiukan punastuen.