Oli jo iltapäivä, mutta aurinko porotti yhä hiostavammin, ja olo tuntui raskaalta. Taivaalle oli kertynyt yhä raskaampia ja tummempia pilviä, ja aurinko alkoi tuontuostakin piillä pilvien taa, ja kuitenkin oli kaikilla kuuma ja painostava olo. Pääskyset lentelivät levottomina matalalla, lähellä maata, ja lintujen laulu taukosi. Kaikki merkit viittasivat siihen, että rajuilma oli tulossa.
Syntyi tyven. Puiden oksat riippuivat velttoina ja liikkumattomina, ja kaikkialla vallitsi kaamea hiljaisuus. Jossain etäällä niityllä kuului lehmä ammuvan. Syntyi kummallinen hämärä, kaikki näytti harmaalta ja ikäänkuin kulon polttamalta…
Alkoi kuulua kaukaista jyrinää, ja salama leimahti tuontuostakin. Nyt kuului jyrinä jo lähempää. Kaukana niityn toisella puolella satoi rankasti. Äkkiä heräsi tuuli, ja pian se muuttui ankaraksi myrskyksi. Ihmiset riensivät sulkemaan ovia ja akkunoita. Vihurit yltyivät, puutarhan koivut vääntelivät oksiansa niinkuin tuskassa. Ilma kävi viileäksi, taivas salamoi ja jyrähteli. Rankkasade lankesi yli seudun.
Janne ja Hanna istuivat päärakennuksen kuistilla, jonka ympärille miehet olivat juuri saaneet juhannuskoivut pystytetyiksi. Sade pieksi tuvan ja kuistin pärekattoa suurella pauhulla ja kohinalla. Hienoa sateen pärskettä tunkeutua kuistillekin, ja Hanna tarttui pelokkaana Jannen suureen käteen, kun ukkonen jyrisi niin, että maa vapisi.
Rajuilma oli voimakas, mutta lyhyt. Se taukosi äkkiä, ja hiljainen sade vain rapisteli kuistin tiivistä pärekattoa. Ilma oli muuttunut viileäksi ja tuoksui nuorille lehdille ja kostealle maalle. Sitten aurinko pilkisti taas pilvestä, ja vesipisarat kimmelsivät kirkkaina pihanurmen vihreillä terillä. Sade oli tauonnut kokonaan, mutta yhä istuivat Janne ja Hanna kuistilla vierekkäin, Hannan käsi Jannen kädessä. Hellä kädenpuristus tulkitsi kaiken sen onnen, joka rajuilman lailla kulki läpi heidän olemuksensa, ja kun he katsoivat toisiansa silmiin avoimesti, loisti niissä katseissa se rauha, jonka onni ja rakkaus tuovat mukanansa…
Janne kääntyi ympäri ja näki, että pieni, vanha äiti seisoi tuvan ovella heidän takanansa kasvot esiliinaan peitettyinä. Janne nousi äkkiä ja meni äidin luo.
— Mikä sinun on, vanha äiti? — sanoi hän syvällä, miellyttävällä äänellään, joka väreili liikutuksesta.
— Onni on toisinaan niin valtava, — sanoi äiti ja koetti hymyillä kyyneltensä lomitse…
Aurinko paistoi kirkkaasti, ja vanhan, paljon kärsineen Anna-muorin kasvot näyttivät nuortuneilta, kun hän poikansa ja miniänsä kanssa astui tupaan illalliselle…