Helsingissä oli tullut tänäkin vuonna kevät niinkuin lehdet tulevat Esplanaadien puihin, ja Albert Hakalalle se oli tullut suurine sielullisine tulvineen ja suurine suruineen.
Hän, joka niin paljon rakasti nuorisoa ja joka koko sydämensä lämmöllä todella toivoi nuorille parasta, oli vähitellen, varsinkin kuluneen talven aikana, oppinut huomaamaan, että hän ei sittenkään oikein sopinut nuorisonkasvattajaksi.
Mitä hän välitti siitä, että ilkeät kielet parjasivat häntä Lahja Kaarion tähden. Olihan siitä puhuttu niin, että jutut olivat päässeet hänenkin korviinsa. Itse hän parhaiten tiesi, kuinka paljon oli kärsinyt tuon onnettoman suhteen takia. Ja täytyihän niiden juttujen kerran vaieta, kun neiti Kaario nyt oli onnellisesti kihloissa. Mutta enemmän koski häneen sittenkin tunto siitä, että opiskeleva nuoriso, varsinkin osakunnassa, oli ymmärtänyt häntä väärin, pitäen häntä ankarana tuomarina, joka itseltänsä vaati vähän, mutta muilta sitä enemmän…
Kauan mietittyänsä asiaa hän oli vihdoin ilmoittanut osakunnan virkailijoille luopuvansa kuraattorintoimestaan. Hänellä oli siitä huolimatta, että niin suuri osa osakuntalaisia oli myötätunnolla seurannut hänen pyrintöjään, kuitenkin vastustamaton halu jättää koko osakunta, sillä varsinkin viimeisen suuren puheensa jälkeen hän tunsi sanoneensa kaiken, mitä hänellä oli sydämellään, ja hän tahtoi väistyä syrjään jättääksensä paikkansa jollekin toiselle. Hänen eronsa kuului herättäneen suurta huomiota ja mielipahaa osakunnassa. Mutta päivällisillä, jotka pidettiin eroavan kuraattorin kunniaksi, hän kuitenkin huomasi tehneensä oikein jättäessään asemansa jollekin toiselle…
Osanotto päivällisiin oli ollut harvinaisen suuri, katsoen siihen, että oli kevät, jolloin osa ylioppilaista oli jo matkustanut maalle. Myöskin puheet olivat olleet ystävällisiä ja lukuisia. Mutta siitä huolimatta hän tunsi hermoillaan, että oli tehnyt viisaasti luopuessaan toimesta, joka kuitenkin oli hänelle sanomattoman rakas. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että monet osakunnan huomattavimmista toimihenkilöistä, joiden hän tiesi kuuluvan hänen vastustajiinsa, olivat jääneet pois.
Hän sai osakuntalaisilta kauniin hopeaisen maljakon, jonka kylkeen oli kaiverrettu hänen nimensä, osakunnan nimi ja vuosiluvut, joina hän oli ollut osakunnan kuraattorina, nuo rakkaat, vaiherikkaat vuodet…
Hän oli kiitollinen nuorisolle siitä näkyväisestä lahjasta, joka oli hänellä kotona aina muistuttamassa siitä, että suurin osa osakunnan parhaimmistoa oli sittenkin ymmärtänyt häntä oikein, taikka ainakin uskonut, että hän tarkoitti nuorison parasta. Erikoisesti hämmästytti häntä se, että hänen kiivaan vastustajansa, tuomari Katajistonkin käyntikortti oli korttien joukossa…
Erotessaan toimestaan ja pitäessään kiitos- ja hyvästijättöpuheensa hänen kunniakseen pidetyillä päivällisillä hän oli lopettanut lausumalla toivomuksen, että hän vielä muutenkin kuin vain yliopiston opettajana voisi edelleen toimia nuorison herättäjänä ja nuorison hyväksi…
Hän oli usein miettinyt, mitenkä voisi täyttää lupauksensa, ja vihdoin se oli kirkastunut hänelle… Hän aikoi kerran kirjoittaa kirjan, jossa käsittelisi nuorisokysymystä sen kaikilta mahdollisilta puolilta. Saattoiko hän toteuttaa aikomuksensa, oli jäävä tulevaisuuden ratkaistavaksi. Nyt hän ei vielä ainakaan sitä ehtinyt tehdä, sillä suuri, tekeillä oleva taidehistoriallinen teos »Sadun moraali» ei ollut vielä valmis…
* * * * *